HALF A YEAR

Oon ollu täällä (jo yli) kuusi kuukautta. Aika on tosi kliseisesti menny ihan silmän räpäyksessä. Onnekseni oon pidentämässä mun aikaa täällä tammikuuhun asti, joten en oo vielä yksi niistä, joilla on vaan neljä kuukautta jäljellä. Näitten kuuden kuukauden aikana on tapahtunu miulle enemmän kun luultavasti menneenä kahtena vuotena, ja en vois olla ylpeempi että oon täällä näitten ihmisten parissa. Näistä jokainen on opettanut miulle taitoja, asioita ja arvoja, joita tuun tarviimaan mun elämässä joka päivä. Oon kasvanu ystävänä, lapsena, siskona ja ihmisenä ihan tajuttomasti, ja jos voisin, tekisin tän uudelleen. Toki muuttaisin joitakin asoita, mutta yleisesti oon ihan  huippu onnellinen mun elämään täällä, eikä tää oo vaan tän "keskikohdan" kohdalla, vaan oon ollu tälläinen täällä kokoajan. En oo ikinä ollu onnellisempi ku oon täällä.

Oon niin kiitollinen kaikille, joita voin kiittää tästä vuodesta. En ois ikinä voinu tulla tänne ilman mun vanhempia, AFS:sää ja ystävien tukea. Arvostan joka ikistä henkilöö joka muistaa miuta täällä, ja tulee juttelee aina välillä. Tiiän että mulla on ihan mahtavan rakkaita ystäviä oottamassa siellä Suomessa, ja en voi tarpeeks kiittää teitä siitä.

Oon ollu niin onnekas mun vuoden vastoinkäymisten kanssa, sillä oon luultavasti säästyny kaikilta pahimmilta asioilta jota mulle ois voinut tapahtua. Mun hostperhe on ottanut mut mukaan ihan omaksi jäsenekseen, ja rakastaa mua ihan ehdoitta. Mun hostsiskot on mulle kuin oikeet siskot: ymmärtää, tukee ja rakastaa. Tiiän että voin kertoo niille ihan mitä vaan ja tiiän etten kuule sitä keneltäkään muulta seuraavana päivänä. Kumpikin mun hostsiskoista on ihan erilainen persoona toiseen verrattuna, mutta he täydentää toisiaan ihan kuin siskosten kuuluukin. Oon niin onnellinen että oon saanu tilaisuuden elää kahden noin upean ihmisen kanssa, ja että heistä on tullu miulle ihan oikeita siskoja (enkä ees alota puhumaan Tristanista...haha) En ois voinu parempaa perhettä toivoo ees unissani.

Voin jo nyt sanoo etta Suomeen palaaminen ja näistä ihmisistä eroaminen tulee olemaan paljon vaikeempaa kuin tänne tulo. Olin onnekas välttäessani kulttuurishokin sekä jet lagin tänne tullessa, mutta tiiän että ne tulee iskemään kun palaan takaisin Suomeen. Oon muuttunu niin paljon ihmisenä, etten tiiä miten sovin vanhoihin piireihin. Oon nyt tottunu tähän ylisosiaaliseen kulttuuriin, joten Suomen kylmä puhumattomuus tulee ihan varmasti yhtenä suurimmista järkytyksistä. Lisäksi oon just oppinut small talkin mystiset salat, joten ärsyttää jo nytten ettei suomalaiset sitä pahemmin harrasta.

Kotiin palaaminen muutekin pelottaa miut ihan erilailla kun odotin. Tottakai ootan kaikkien tuttujen näkemista, kouluun palamista ja vanhojen tansseja, mutten kuitenkaan haluu jättää näitä ihmisiä. Kanssa se fakta et miun pitää olla koulussa melkeen kaksi vuotta ilman kunnollista yli kahden viikon lomaa, stressaa jotenkin tosi paljon. Vaikka nyt en kauheesti kouluun panostakkaan (tein tätäkin enkun tunnilla kun ei oo minkäänlaista motivaatiota kirjottaa 1000 sanaista puhetta), se että mun oikeesti pitää alkaa panostaa ensi tammikuussa huolettaa aika huikeasti. Etenkin kun taas meen siihen kaksi-lukion-vuosikurssia-ja-amis tahtiin, miun aivot vaan ei oo valmiita tollaseen opiskeluun. Kanssa se, että ehdinkö oppia kaikki tanssit vanhoihin ajoissa on aina miun mielessä.

Oon tavannu vaan muutamia vaihtareita tänä aikana, mutta jotenkin oon onnellinen että meitä ei tällä puolella Australiaa ole niin paljoa. Meistä on tullut tosi läheisiä, ja etenkin meidän pienestä japanilaistyttö Nakosta on tulut mulle kuin sisko. Vaihtarikaverit ja hostsisarukset on luultavasti parhaimpia ihmisiä keihin vaihtari voi tutustua vaihdossa. Rakastan sitä, että voidaan olla vaihtariporukalla koulupäivät eri porukoissa koulussa, mutta viikonloppusin ollaan kuin yksi pieni perhe. Rakastan sitä että ollaan aina toistemme tukena, vaikka mitä kävis. Ja rakastan kanssa sitä että nää haluaa tehdä enemmän aussikavereita vaihtarikaverisuhteitten ylläpitämisen sijaan.

Tiiän melkein kaikki meidän seniorikoulusta nimeltä. Tiiän että voin mennä puhumaan ihan kenelle vaan sen olematta kiusallista. Tiiän että miulla on paikka tässä koulussa, jokaisessa luokassa, jokaisella tunnilla, ja että miuta tarvitaan täällä. Oon kokenu näitten ihmisten kanssa lukemattomia hetkiä kun oon saanu nauraa silmät päästäni; laukoa maaleja pelissä mistä en ees tiennyt kolme kuukautta sitten; olut hukassa Outdoor Ed ryhmän kanssa, hytisten, tietämättä minne mennä ja missä meidän opettaja on; sekä kokenut huikeita onnistumisia. Oon oppinu miten pelataa softballia, krikettiä, AFL:ää (go Freo!), hockeyta ja tuun ens viikolla opettamaan näille suomalaista pesäpalloa. Oon oppinu tekemään sausage rolleja, kookoskanaa ja roastia, ja oon tehny ja opettanu näille miten tehdään karjalanpiirakoita, makaroonilaatikkoa, omenapiirakkaa ja lettuja. Oon oppinu ja oon opettanu. Miulle on tarjottu tilaisuuksia joista voin vaan unelmoida Suomessa. Miun kuvitelmat vaihtovuodesta on tähän asti olleet ihan erilaiset mitä Suomessa kuvittelin, mutta vaan hyvällä tavalla.

Mulla on vielä paljon kokematta, ja nää tulevat kuukaudet tulee olemaan ihan uskomattomia.
Mulla on vielä vähintään 124 päivää täällä jäljellä, ja aion nauttia niistä jokaisesta ihan täysin mitoin.