TILL THE END

Tuntuu tosi tyhjältä. Tuntuu että kaikki muut menee ettenpäin joka hetki ja ite seison paikallani katsomassa. Tuntuu ettei miulla ole mitään vaikutusta mihinkään, ettei nää hetket merkitse mitään.

Kuitenkin tiiän että miun vuosi täällä on muuttanut monia asioita. En voi ite sanoa että oisin huomannu muutuneeni, enemmänkin oon huomannu kasvaneeni. Tiiän nyt paremmin mitä haluan, oli se sitten iteltäni, kavereilta, perheeltä tai miun elämältä. Osaan nyt arvostaa mitä miulla on, ja kuinka onnekas ja onnellinen oon. Ymmärrän miten miun arvot on muuttunu ja että nyt osaan arvostaa miulle tärkeämpiä asioita enemmän. Miun ei enää tarvitse huolehtia mitä mut ajattelee tai miten arvostan eri asioita kuin henkilö miun vieressä. Ihmiset ei merkitse loppupeleissä mitään, vaan ne kokemukset ja tunteet mitä heidän kanssa koit.

Noin aloitin kirjottamaan vähän syvällisempää postausta reilu kuukausi sitten, mutta en ikinä saanu sitä oikeen valmiiksi. Koska vaihtarin tunteet on aina yhtä vuoristorataa, voin sanoo tuon väitteen todeksi siltä pohjalta miten miustä nyt tuntuu aivan päin vastoin kuin noissa kolmessa ekassa lauseessa jotka tuonne ylemmäs kirjoitin. Halusinkin nytten valaista miltä nyt tuntuu kontrastina tuohon.

Tuntuu että oon elossa. Tuntuu että elän pikakelauksella parhaita hetkiä miun vuodessa, eikä ne ikinä lopu. Tuntuu että nää hetket merkitsee enemmän kun miun koko elämä Suomessa, että mitä nyt teen, määrittää miut ihmisenä.

Oon saanu ympärilleni ihmisiä jotka oikeasti välittää. Oon kokenu heidän kanssaan uskomattomia hetkiä, nauranu vatsalihakset kipeinä sekä kasvanu. Oon ollu uskomattoman kiusallisissa tilanteissa, ollut sanaton vaan sen takia etten tiedä miten jatkaa keskustelua, sekä vaihtanut kaveriporukkaa keskellä vuoden mikä on näille sekä miulle ennenkuulumatonta. Mutta oon myös selviytyny noista kaikista tapahtumista ja kaikki on vaan johtanut tähän hetkeen, tähän porukkaan jonka kanssa oon nytten. Nää hyväksyy miut just tälläsenä vaikka tietää miun kaikki heikkoudet. Kyllä, oon oppinu omat arvoni paremmin ja sen mitä haluan. Tiiän myös että haluun tälläisiä ihmisiä miun ympärille - sellaisia jotka omalla ilollaan jaksaa kannustaa parempaan. Ja tiiän että nyt miulla on näitä ihmisiä kahdella eri mantereella, kahdessa kodissa.

Ei, miun elämä ei oo täydellistä: saan vieläkin melkeen joka päivä erilaisia kateellisuuskohtauksia muitten vaihtareitten onnelle, miten niillä on paljon kavereita ja miten niitä rakastetaan enemmän kuin miuta. Tällänen alemmuuskompleksi kestää aina sen muutaman sekunnin, kunnes muistan mitä miulla on. Jotkut hetket on pahempia kuin toiset. Toisaalta nää pienet masennushetket ei ole mitään sen rinnalla miltä hyvät hetket tuntuu. Vaikka joskus tuntuu siltä että haluat vaan käpertyä omaan huoneeseen peiton alle itkemään sitä että joku muu saa enemmän huomiota kuin sinä, muutaman minuutin päästä kaikki on taas hyvin ja naurattaa oma hölmöys edes ajatella tuollaisia. Tunteet todellakin heittää vuoristorataa, mutta miulle onneksi alamäet on loivia, ylämäet helppoja ja huipulla ollaan suurimman osan aikaa.


Perjantaina oli viimeinen assembly. Viimeistä kertaa jouduttiin kuuntelemaan Bonnin:in saarnoja opiskelemisesta ja viimeistä kertaa laulettiin kansallislaulu rehtorin kävellessä sisään. Mutta ekaa kertaa koulussa itkin.

Keskiviikkona Mr Bonnin kertoi että tuossa assemblyssa kiitetään meitä kolmea vaihtaria ja meille annettiin tilaisuus kertoa vähän meidän vuodesta ja jos halutaan sanoa jotain muuta seniorikoulun edessä. Torstai-iltana miulla meni reilu kaksi tuntia miun puhetta kirjottaessa, suurimmaksi osaksi sen takia etten nähnyt miun tietokoneen näppäimiä kun itkin kokoajan. Aina kun yritin kirjoittaa vähänkään henkilökohtaista asiaa, silmät tulvi kyynelillä vaan sen takia että tajusin että elän niitä kuuluisia viimeisiä hetkiä. Viimein kun sain kaiken kirjoitettua ja kyyneleet kuivattua, annoin miunt tekstin luettavaksi hostvanhemmille. Kuitenkin heti ekan "Aaaaaw, Saana" -kommentin jälkeen miun silmät oli taas kuin vesiputoukset, ja siinä sitten yhdessä itkettiin ja käytiin läpi miun puhetta.

Seuraavana aamuna miusta ei ollenkaan tuntunu emotionaaliselta, ja ekan Sport & Rec tuplatunnin jälkeen olin ihan varma että en itkisi. Käveltiin vähän myöhässä sisään Nakon kanssa ja erottiin eri porukoihin: mie Phoeben, Sophien, Freyan, Matt:n ja Connorin viereen. Kaikki oli hyvin juuri tuohon kansallislauluun asti, minkä aikana taas tuli tuo "viimeset kerrat" -ajatus mikä tietenkin toi tunteet pintaan. Muuten ennen meidän kiittämistä kaikki meni hyvin, mutta juuri sillä hetkellä kun Bonnin kutsui meidät kolme lavalle sanomaan muutamat sanat, ihan kuin joku tulppa olisi kadonnut ja vesiputous pääsi taas valloilleen ja tällä kertaa se ei loppunut. Käteltiin Mr Marquardtia sekä saatiin Bonninilta lahjat, mutta en ees muista mitä hän kertoi meistä mikkiin. Muistan vaan että Michael puhui meistä ekana, minkä aikana yritin hillitä itseni jotta et olisi täysi raunio oman puheeni kohdalla. Tuo toimikin, olin suhteellisen rauhallinen ehkä ensimmäisen kolmen lauseen aikana, kunnes miun ääni petti ekaa kertaa. Ton jälkeen menin luultavasti pari sanan pätkissä kun en vaan pystynyt jatkamaan. Kun pääsin kohtaan missä kerroin Cohenista ja mitä hauskoja juttuja meille oli tapahtunut, hän nauroi meidän insidevitsille, mikä sai miut jatkamaan. Mainitsin miun kaveriporukan (senkin ehkä kolmessa osassa), ja vihdoin pääsin loppuun. Nakon puhe oli ja meni, hänkin itki hieman kavereidensa kohdalla muttei muuten lähellekkään samoissa mitoissa kuin minä. Lopuksi saatiin vielä aplodit, mentiin istumaan ja lopputunnarin aikana rehtori käveli ulos. Siinä hetkessä se oli ohi.

Phoebe oli miun vieressä istumassa, ja itki melkein yhtä paljon kuin mie. Kun saatiin lupa lähteä, nousin vaan ylös ja aloin halailemaan ihmisiä. Miun ympärille saapui juuri ne tärkeimmät - Cohen, Sophie, Freya, Phoebe, Bella ja jopa Bailey, Riley ja Kyle. En vieläkään lopettanut itkemistä. Käveltiin Cohenin kanssa takaisin Senior schoolille, matkalla selittäen Baileylle mitä mäkkärissä oikein tapahtui ja nauraen. Koko recess meni nauraessa ja itkiessä Phobelle ja Phoeben kanssa. Kaikki meidän porukasta kehui miun puhetta ja miten hekin saivat muutamat kyyneleet esiin. Loppupäivän sainkin kuulla kommentteja puolitutuilta sekä kavereilta miten hyvällä tavalla tunteelliseksi vein tuon koko homman ja miten kaikki tulee kaipaamaan miuta.


Miulla on vielä aikaa. Seuraava viikko on exams, joten toivottavasti nään ihmisiä koulun jälkeen tai mennään keskellä päivää surffaamaan. Viikonloppuna lähdetään Perthiin. Maanantaina on meidän vuosikurssilla orientation camp year 12 varten (=year 11 camp) keskiviikkoon asti. Torstaina ja perjantaina koulua. Perjantaina moctail party. Seuraavana keskiviikkona speech night, joka vastaa Suomen kevätjuhlaa. Sitten se on siinä. Onneksi on joitakin suunnitelmia valmiina lomalle, ja toivottavasti nään mahdollisimman montaa ja mahdollisimman usein ennen joulua, ja tavallaa toivon ettei lähdetä Jurieniin jotta voisin olla kavereitten kanssa. Mutta kaikki muuttuu kumminkin, ja sen kanssa pitää vaan elää. Oon kuitenkin kiitollinen kaikesta mitä nää viimeiset viikon on antanu ja mitä nää tulevat viikot tulee antamaan. En voi sanoa varmuudella onko paras vielä edessä, mutta tiiän ainakin ettei se tule olemaan helppoa.

Cohen, Mason, mie ja Nako meiän vakkaribussissa 013.

HALF A YEAR

Oon ollu täällä (jo yli) kuusi kuukautta. Aika on tosi kliseisesti menny ihan silmän räpäyksessä. Onnekseni oon pidentämässä mun aikaa täällä tammikuuhun asti, joten en oo vielä yksi niistä, joilla on vaan neljä kuukautta jäljellä. Näitten kuuden kuukauden aikana on tapahtunu miulle enemmän kun luultavasti menneenä kahtena vuotena, ja en vois olla ylpeempi että oon täällä näitten ihmisten parissa. Näistä jokainen on opettanut miulle taitoja, asioita ja arvoja, joita tuun tarviimaan mun elämässä joka päivä. Oon kasvanu ystävänä, lapsena, siskona ja ihmisenä ihan tajuttomasti, ja jos voisin, tekisin tän uudelleen. Toki muuttaisin joitakin asoita, mutta yleisesti oon ihan  huippu onnellinen mun elämään täällä, eikä tää oo vaan tän "keskikohdan" kohdalla, vaan oon ollu tälläinen täällä kokoajan. En oo ikinä ollu onnellisempi ku oon täällä.

Oon niin kiitollinen kaikille, joita voin kiittää tästä vuodesta. En ois ikinä voinu tulla tänne ilman mun vanhempia, AFS:sää ja ystävien tukea. Arvostan joka ikistä henkilöö joka muistaa miuta täällä, ja tulee juttelee aina välillä. Tiiän että mulla on ihan mahtavan rakkaita ystäviä oottamassa siellä Suomessa, ja en voi tarpeeks kiittää teitä siitä.

Oon ollu niin onnekas mun vuoden vastoinkäymisten kanssa, sillä oon luultavasti säästyny kaikilta pahimmilta asioilta jota mulle ois voinut tapahtua. Mun hostperhe on ottanut mut mukaan ihan omaksi jäsenekseen, ja rakastaa mua ihan ehdoitta. Mun hostsiskot on mulle kuin oikeet siskot: ymmärtää, tukee ja rakastaa. Tiiän että voin kertoo niille ihan mitä vaan ja tiiän etten kuule sitä keneltäkään muulta seuraavana päivänä. Kumpikin mun hostsiskoista on ihan erilainen persoona toiseen verrattuna, mutta he täydentää toisiaan ihan kuin siskosten kuuluukin. Oon niin onnellinen että oon saanu tilaisuuden elää kahden noin upean ihmisen kanssa, ja että heistä on tullu miulle ihan oikeita siskoja (enkä ees alota puhumaan Tristanista...haha) En ois voinu parempaa perhettä toivoo ees unissani.

Voin jo nyt sanoo etta Suomeen palaaminen ja näistä ihmisistä eroaminen tulee olemaan paljon vaikeempaa kuin tänne tulo. Olin onnekas välttäessani kulttuurishokin sekä jet lagin tänne tullessa, mutta tiiän että ne tulee iskemään kun palaan takaisin Suomeen. Oon muuttunu niin paljon ihmisenä, etten tiiä miten sovin vanhoihin piireihin. Oon nyt tottunu tähän ylisosiaaliseen kulttuuriin, joten Suomen kylmä puhumattomuus tulee ihan varmasti yhtenä suurimmista järkytyksistä. Lisäksi oon just oppinut small talkin mystiset salat, joten ärsyttää jo nytten ettei suomalaiset sitä pahemmin harrasta.

Kotiin palaaminen muutekin pelottaa miut ihan erilailla kun odotin. Tottakai ootan kaikkien tuttujen näkemista, kouluun palamista ja vanhojen tansseja, mutten kuitenkaan haluu jättää näitä ihmisiä. Kanssa se fakta et miun pitää olla koulussa melkeen kaksi vuotta ilman kunnollista yli kahden viikon lomaa, stressaa jotenkin tosi paljon. Vaikka nyt en kauheesti kouluun panostakkaan (tein tätäkin enkun tunnilla kun ei oo minkäänlaista motivaatiota kirjottaa 1000 sanaista puhetta), se että mun oikeesti pitää alkaa panostaa ensi tammikuussa huolettaa aika huikeasti. Etenkin kun taas meen siihen kaksi-lukion-vuosikurssia-ja-amis tahtiin, miun aivot vaan ei oo valmiita tollaseen opiskeluun. Kanssa se, että ehdinkö oppia kaikki tanssit vanhoihin ajoissa on aina miun mielessä.

Oon tavannu vaan muutamia vaihtareita tänä aikana, mutta jotenkin oon onnellinen että meitä ei tällä puolella Australiaa ole niin paljoa. Meistä on tullut tosi läheisiä, ja etenkin meidän pienestä japanilaistyttö Nakosta on tulut mulle kuin sisko. Vaihtarikaverit ja hostsisarukset on luultavasti parhaimpia ihmisiä keihin vaihtari voi tutustua vaihdossa. Rakastan sitä, että voidaan olla vaihtariporukalla koulupäivät eri porukoissa koulussa, mutta viikonloppusin ollaan kuin yksi pieni perhe. Rakastan sitä että ollaan aina toistemme tukena, vaikka mitä kävis. Ja rakastan kanssa sitä että nää haluaa tehdä enemmän aussikavereita vaihtarikaverisuhteitten ylläpitämisen sijaan.

Tiiän melkein kaikki meidän seniorikoulusta nimeltä. Tiiän että voin mennä puhumaan ihan kenelle vaan sen olematta kiusallista. Tiiän että miulla on paikka tässä koulussa, jokaisessa luokassa, jokaisella tunnilla, ja että miuta tarvitaan täällä. Oon kokenu näitten ihmisten kanssa lukemattomia hetkiä kun oon saanu nauraa silmät päästäni; laukoa maaleja pelissä mistä en ees tiennyt kolme kuukautta sitten; olut hukassa Outdoor Ed ryhmän kanssa, hytisten, tietämättä minne mennä ja missä meidän opettaja on; sekä kokenut huikeita onnistumisia. Oon oppinu miten pelataa softballia, krikettiä, AFL:ää (go Freo!), hockeyta ja tuun ens viikolla opettamaan näille suomalaista pesäpalloa. Oon oppinu tekemään sausage rolleja, kookoskanaa ja roastia, ja oon tehny ja opettanu näille miten tehdään karjalanpiirakoita, makaroonilaatikkoa, omenapiirakkaa ja lettuja. Oon oppinu ja oon opettanu. Miulle on tarjottu tilaisuuksia joista voin vaan unelmoida Suomessa. Miun kuvitelmat vaihtovuodesta on tähän asti olleet ihan erilaiset mitä Suomessa kuvittelin, mutta vaan hyvällä tavalla.

Mulla on vielä paljon kokematta, ja nää tulevat kuukaudet tulee olemaan ihan uskomattomia.
Mulla on vielä vähintään 124 päivää täällä jäljellä, ja aion nauttia niistä jokaisesta ihan täysin mitoin.

ANZAC

Lest We Forget

Anzac (=Australia and New Zealand Army Corps)-päivää vietetään täällä Australiassa 25. huhtikuuta, joka tänä vuonna osui viime perjantaille. Tätä sotaveteraanien kunnioituspäivää juhlistetaan 25.4.1915 tapahtuneen Gallipolin maihinnousun kunniaksi, josta tänä vuonna on kulunut 99 vuotta. Eli siis vuonna 1915 Australian ja Uuden-Seelannin armeijan joukot menivät taistelemaan Britannian puolesta Ensimmäisessä Maailmansodassa Saksaa vastaan Ranskan rajoilla. Monikaan näistä Anzac-sotilaista ei palannut kotiin.

Iso juttu täällä on kanssa noi Anzac-keksit, joita myydään jokasessa Coles-, Woolworths- ja IGA-kaupassa. Nää keksit on siis niitä, mitä Australiaan jääneet vaimot/tyttöystävät/äidit lähetti miehilleen sotarintamalle. Kun matka on aika pitkä täältä Australiasta, ei noissa kekseissä voinut käyttää mitää pilaantuvaa. Tästä ideasta syntyivät Anzac-keksit, jotka kestää monia kuukausia kaapin perällä. En oo ite vielä näitä päässy leipomaan, mutta tarkoitus olisi tässä joku päivä yrittää. Sain sunnuntaina muutaman maistiaiseksi kaverin luona, ja rakastuin kyllä ihan täysin!

Anzac-päivä on erityisen tärkeä Albanyssa, sillä kaikki Anzac-joukot lähtivät juuri Albanyn satamasta kohti Gallipolia. Tämän takia Albany oli monille viimeinen kosketus Australiaan.
Täällä Anzac-päivän seremoniat on tosi suuri juttu koko kaupungin väelle, ja melkeimpä jokainen osallistuu marssiin pääkadulla Anzac Peace Parkia kohti. Aamulla on myös Dawn service auringon noustessa, mutta sinne en ite menny, mitä vähän kyllä kadun. Marssissa rilaiset järjestöt, poliisit sekä soittokunnat edustavat kaupungin tukea jokaisesta koulusta oppilaat kävelevät univormuissaan kantaen lippuja sekä omien isoisiensä sotamerkkejä sekä kynnelle kykenevät veteraanit kantavat omia mitalejaan ylpeästi. GSG:ssä tämä marssi on melkeimpä pakollinen, ja vain hyvällä syyllä opettajat antaa oppilaiden jäädä pois. Tämän takia meidän koulu tietty oli suurilukuisin (+meillä oli oma soittokunta!), etenkin verrattuna muihin seniorikouluihin, joissa monessa oli alle 10 edustajaa. Tilaisuus itse koostui pääasiassa armeijaihmisten ja kaupunkinedustajien puheista sekä taisteluhävittäjien lentoshowsta.

Tää päivä tuntu miulle tosi spesiaalilta, etenkin kun sain tuossa kävelymarssissa pitää hostisoisän sedän sotamitaleja. Koko päivän koko kaupungissa oli sellanen tosi erikoinen tunnelma, kun kaikki oikeesti kunniottaa veteraaneja. Toisaalta toi Aussien osuus sodassa oli tosi surullinen, etenkin kun Australia ei oo ikinä itsenäisesti taistellu muita maita vastaan. Ei tota päivää voi oikein verrata Suomen itsenäisyyspäivään tai veteraanipäivään, kun täällä tää kunnioituksen taso on jotain niin erilaista. Tuntuu että Suomessa ihmiset kunnioittaa veteraaneja heidän sisun takia, mutta täällä se on enemmänkin surullista kunnioitusta niitä perheitä kohtaan jotka menettivät jonkun rakkaan sotiessa toisen maan puolesta.

meiän bändi!

hostmom!

WINES, BEACHES AND KOALAS

Lauantaina oli suunnitelmissa lähteä Denmarkiin (läheinen kaupunki, ei Tanska. Aluksi kun miulle puhuttiin Denmarkista, oletin et  puhutaan Tanskasta ja on tullu iha mahottomia väärinkäsityksiä, haha) markkinoille, mutta hostäitiä vaivasi päänsärky niin jäätiin sitten kotiin kattomaan leffoja. Iltapäivällä, kun hostäidin olo alkoi olla parempi, käytiin sitten pyörähtämässä Middletonilla uimassa. Hostäiti rakastaa merta ja rantoja, niin aina kun hän haluaa rentoutua niin lähetään biitsille, enkä kyllä yhtään valita! Paitsi voin kyllä valittaa siitä 37 asteen kuumuudesta, joka on näillä seuduilla todella outoa.

Sunnuntaina lähdettiin ennen keskipäivää Porongurupin Wine Festivalille jossa nähtiin Masterchefistä tuttu Poh! Miulla ois ollu tilaisuus lauantaina mennä Oyster Festivalille töihin ja samalla tapaamaan Pohta koulun puolesta, mutta sinne olisi pitänyt ilmottautua jo viime viikolla. Ja tietenkin kun luulin että ollaan Denmarkissa, niin en ilmottautunut sinne ja vähän kyllä harmittaa. Mutta ei näille voi mitään!
Ei kauaa tuolla festivaalialueella viihdytty kun vieläkin oli tosi kuuma lauantain jäljiltä.. Otettiin sitten smoothiet mukaan ja lähdettiin morjestamaan Cassya ja Tristania Shellys Beachille, jossa he olivat olleet telttailemassa. Loppuilta vietettiin sitten siellä grillatessa, kunnes lähdettiin pimeen tullessa kotiin.







Eilen käytiin eilen pikasesti pyörähtämässä Whale Worldin eläinpuistossa. Saavuttiin sinne ehkä puoli tuntia ennen sulkemisaikaa joten ei kauheasti siinä eläimiä ehditty katsella. Pikasesti koalat, kengurut ja vompatit ja sitten meidät ajettiin ulos, haha. Itse Whale World on ihan tajuttoman iso museo, jossa kiertely kestäisi jonkun 4h niin jätettiin se toiseen kertaan. Matkalla kotiin pysähdyttiin yhdessä "salaisessa" näköalapaikassa, josta voi nähdä melkein joka suunnalla merta. Samalla opin vähän hahmottamaan Albanya!

Tää long weekend on ollu miulle jotenkin tosi huikee, kun oon päässy vielä enemmän mukaan tähän perheeseen. En tunne itteeni enää niin vieraaksi kuin alussa ja se ensihuuma alkaa pikkuhiljaa kadota (en tarkota tätä pahana asiana). Näitten huumori on sellasta että nauretaan muitten kustannuksella, ja pikkuhiljaa alan päästä siihenkin kiinni. Pari kertaa oon jo päässy heittämään vähän tuollaista läppää jonkun perheenjäsenen kustannuksella ja joka kerta kaikki on alkanu taputtaa miuta selkään yms. muuta tosi ylistävää, haha! Näillä on kanssa hurjasti omia perheen inside-juttuja jotka aina jaetaan miulle. Sama juttu noitten kanssa, kun mie heitän johonkin väliin viittauksen jostakin inside-jutusta, kaikkien silmät kirkastuu ja se ilosen naurun määrä on jotain niin mahdotonta! Nää on ihania:)

LITTLE BIT OF EVERYTHING

Miulle on syntymässä, tai oon oikeestaan pääsemässä mukaan täällä normaaliin arkeen. En enää unohda koulupuvun bleiseriä, tulostuskorttia tai koulun läppäriä kotiin. Osaan vihdoinkin tehdä aamulla hyvän lounaan kouluun ja oon tottunu ajatukseen että koulussa kannetaan mukana vaan vihkoja, yhtä isoa kansiota ja (melkein yhtä isoa) penaalia. Oon vähitellen tottunut kanssa erilaiseen huumoriin. Englantikin sujuu joka päivä paremmin eikä pitkät selityksetkää tuota enää niin paljon ongelmia kuin aluksi. Tää ei ollu miulle sellain edes iso ongelma, kun kuitenkin ymmärrän kaiken mitä miulle sanotaan ja suurimman osan ajasta osaan vastata ihan fiksusti. Miulle ei ole myöskään tullu sitä väsymystä siitä että pitää kuunnella joka päivä vierasta kieltä. En ees oo mitenkään erityisen väsynyt, ja voisin melkee sanoo että tarviin paljon vähemmän unta täällä. Toi saattaa myös johtua siitä että täällä paistaa joka päivä aurinko ja on tosi kirkasta.

Tällä viikolla oli vähän niinkuin pieni koeviikko. Miulla oli siis matikassa koe ja englannissa memoir (="muistelmat", luovaa kirjotusta menneestä tapahtumasta) packetin palautus, joka oli tosi lähellä jäädä kesken... Matikka on täällä miulle tosi helppoa, vaikka oonkin 2CD tasolla, joka on keskitasoa korkeemmalla. Täällä voi siis valita mitä matikkaa käy. Helpoin on 1AB ja siitä ylöspäin 1CD, 2AB jne. aina 3CD:hen asti. Ja jos tuo viimeinenkin on liian helppoa, niin sitten voi siirtyä vielä korkeammalle, eli math specialistiin. Enkussa on melkeempä sama asteikko, mutta 2AB:sta ylöspäin rinnalle tulee Literature joka keskittyy vähän eri asiohin. Enkku on muuten täällä ihan samanlaista kun Suomessa suomen kielen opiskelu (jos tää ei ollut itsestäänselvyys:D).
Näiden koulussa on käytössä termit, jotka vastaa vähän Suomen jaksoja. Termit kestää 10vk ja jokaisen keskivälissä on Long weekend, joka miulla siis nyt on. Jokasen termin välillä on kanssa kahen viikon loma.

Nää opettajat täällä on muuten ihan mahtavia! Jokanen osaa opettaa, mutta kuitenkin jokasella tunnilla on aina hauskaa. Ihan tälleen btw sivuhuomautuksena meillä on täällä yksi ex-olympiakoripalloilija, joka tälläkin hetkellä opettaa miuta, haha! Ainut kenestä en tykkää (niinkuin ei kukaan muukaan) on meidän arts ope. Hän kylläkin rakastaa miuta yli kaiken koska oon Euroopasta, haha.

SOON

Okei, miun lähtöön on kaksi viikkoa eikä miuta vieläkään jännitä?! Oon yrittäny jo pari viikkoa saada sellaista todellisuuden tuntua ja jännitystä, tuloksetta. Hetkittäin musta tuntuu ettei tää ole edes todellista, vaan jotenkin piipahdan Ausseissa ja tuun seuraavalla viikolla takaisin jatkamaan mun suomielämää. Tietenkin tajuun ettei näin ole, mut en silti vaan osaa laittaa tätä koko juttua oikeisiin mittasuhteisiin.
Vaikka mussa ei vielä ole sitä "hui kauhea lähen ihan kohta pois täältä apua" -jännitystä, on sellasta pientä stressiä ja paniikkia ilmassa! Alati lähestyvä koeviikko kuumottaa kokoajan. Eikä todellakaan auta, että mulla on se 5 koetta mitkä ei edes kunnolla mahdu kaksoistutkintolaisten koepäiviin...

Positiivista on että oon saanu kaikki tuliaiset hosteille (ruokaa lukuunottamatta) ostettua! Matkalaukut on ostettu, lentoaikataulu tiedossa (lähtö 5.2 23.40!), sekä muuttoilmoitus ja muut viralliset jutut on melkeimpä hoidossa. Viisumin kanssa on hieman ongelmia, kun ne viisumipaperit hukkui Saksaan kuriirien möhläyksen takia. Tässä parin päivän sisällä on sitten pitänyt täyttää toiset lomakkeet tosi pikaisesti, että vois sitä viisumia hakea.
Hosteille on viestitelty ja kerran juteltu skypessä. Pakko sanoo et oon niin ilonen, kun koko perhe vaikuttaa
niin innostuneelta! Ja heillä on ihana aussiaksentti, johon rakastuin välittömästi! Oon kanssa tosi otettu että oon heidän ensimmäinen vaihtari ikinä. Kuulemma kaikkea siistiä on ensivuonna suunnitelmissa, mutta niistä lisää tuonnempana!

Koepakkauksen tein tossa pari viikkoa sitten ja hyvinhän ne tavarat sinne mahtu. Ruumaan menevä laukku painoi sillä hetkellä 11kg, mutta luultavasti oikea laukku tulee painamaan siinä 15-20kg välillä. En todellakaan halua mennä lähellekkään sitä 23kg:n rajoitusta, kun pelkään niitä sakkomaksuja ihan sikana, haha! Käsimatkatavaran painoksi tuli joku 7,4kg. Rajoitushan on lentoyhtiön mukaan 8kg (AFS:n mielestä 7kg...) joten siinä hilkulla mennään.

Ei mulla tällä hetkellä muuta. Jos haluatte toivoa jotain tiettyä postausta ennen lähtöä/heti saavuttua niin pistäkää kommenttia tohon alas!

WHY OH WHY

Miksi oi miksi halusin vaihtariksi? Miksi haluun lähteä tuntemattomaan maahan, perheeseen ja kulttuuriin? Miksi haluun jättää kaiken tärkeen: miun elämän, ystävät ja perheen tänne ja vaan lähteä toiselle puolelle maailmaa?

Oon ala-asteelta lähtien halunnu lähtee vaihtoon. Muistan vieläkin sen päivän kun tajusin haluavani Ausseihin. Muistan kun laskin vitosluokalla kuinka monta vuotta on vielä jäljellä ennen kuin saan hakea. Olin silloin jo päättänyt tulevan kohdemaani, ja hehkutin tulevasta vaihdostani jo ennen kuin se oli edes varmaa. Tiesin ettei mikään tule päätäni kääntämään ja oon vieläkin sitä mieltä. Tiesin jo silloin että jos oikeen kovasti haluan tätä niin sitten se varmasti tapahtuu. Tuli eteen mitä tahansa.

Kaikkien näiden yleisten haluan kehittää kielitaitoja; haluan tutustua uuteen kulttuuriin ja elämäntapaan; haluan toisen perheen toisesta maasta: haluan tutustua uusiin ihmisiin; haluan itsenäistyä, haluan myös paljon muuta. Ennen kaikkea haluan kasvaa ihmisenä, oppia tuntemaan omat vahvuuteni ja heikkouteni ja etenkin päästä miun ujoudesta eroon. Jotkut ei oo ikinä nähny miusta tätä puolta, kuitenkin jotkut näkee vaan sen. Oon siis ihan tosi ujo kaikille joita en tunne, enkä osaa heti olla avoin oma itseni. Tottakai haluaisin saada itteeni esille, mutta jos oon porukassa missä muut tuntee toisensa ja itse en tunne ketään niin sitten en vaan saa mitään aikaseksi. Poikkeuksen sääntöön tuo se jos tunnen jonkun tästä porukasta jossa oon, silloin voin olla oma itseni alusta alkaen ja oon ihan tosi sosiaalinen. Haluun oikeesti tästä piirteestä ittessäni eroon ja haluun haastaa oman persoonani, matkustaa keskelle ihmisiä, joista en tunne yhtäkään. Haluan selviytyä siinä tilanteessa missä persoonani sanoisi vastaan mutta ajatukseni sanoisivat kyllä.

Toinenkin syy liittyy persoonaani. Oon suorittaja-, kilpailija- ja perfektionistiluonne. Mikään oo miulle liikaa (tai niin joskus luulen). Nautin siitä tunteesta suorittaa monia asioita samaan aikaan ja siitä että oon muita edellä. Tälläkin hetkellä käyn amista ja lukiota samaan aikaan SEKÄ lukiossa kahta vuosikurssia (eli ykkösten ja kakkosten kursseja). Vaihtovuoden takia suoritan lukion siis tavallaan kahdessa vuodessa ja amiksen n.2,5 vuodessa. Oikeastaan tykkään tosta tahdista.
Kuitenkin tunnen itseni ja tiedän, etten kuitenkaan jaksa noin raskasta opiskelua kolmea vuotta ja tää vaihtovuosi tulee just täydellisesti tähän väliin. Tiiän, etten luultavasti saa mitää hyväksilukuja Aussien opinnoista, joten varmaan pärjään siellä vähemmällä kouluun panostamisella. Sitten voin tulla vuoden pääst hyvillä mielin jatkamaan tota tuskakurssisuunnitelmaani pari jaksoa kunnes hieman helpottuu.

Tosta toinen perhe toisessa maassa, on miulla vähän ristiriitaisia ajatuksia. En halua että hostperheeni on tavallaan parempi kuin oikea perheeni, enkä halua laittaa näin ihmisiä tärkeysjärjestykseen. Kuitenkin haluaisin kokea ihan erilaisen elämäntavan erilaisessa perheessä. Oppia uudet tavat, uudet arvot ja ehkä jopa  elämään samanikäisten kanssa saman katon alla. Oon siis ainoa lapsi, ja olisi ihan unelma päästä perheeseen jossa ois monta lasta. En oo ikin saanu tuntee sitä tunnetta että ois sisko tai veli.
En haluu kuitenkaan unohtaa miun oikeeta perhettä. Miun vanhempien takia oon saanu tilaisuuden lähteä (ja niinkin lähelle kuin Ausseihin..). Tiiän, että miun äiti ois kanssa nuorena halunnu lähtee vaihtoon (ja just Australiaan!), mutta perheellä ei silloin ollut varaa. Tää onkin yks syy järjestön valinnassa. Tiiän että Rotaryt ois ollu ainoa vapaaehtoisjärjestö ja sen takia tosi halpa verrattuna muihin. Sen takia halusinkin sulkea Rotaryt pois laskuista ja antaa muillekkin tilaisuuden vaihtovuoteen, kun kerran meiän perheellä oli varaa lähettää vähän kalliimmankin järjestön kautta. Oon sitä mieltä että kaikilla järjestöillä on hyvät ja huonot puolensa, mutta AFS:llä oli miuta koskien niitä huonompia vähiten. Se oli kaupallisista järjestöistä halvin ja turvallisuutta herätti se että meitä lähtee Ausseihin vaan kaksi. Oon ihan tosi tyytyväinen että valitsin just AFS:n. Tähän asti järjestö on ollut tosi auttava ja luotettava, eikä ongelmia vielä oo ilmenny. Onhan lähtöön kuitenkin vielä aikaa ja moni asia voi mennä pieleen...

Yks tärkeimmistä asioista jonka haluun selvittää vaihtovuoden aikana on se, et ketkä on miun todellisia ystäviä. En todellakaan tarkoita, että laitan ihmisiä paremmuusjärjestykseen kuka pitää eniten yhteyttä, vaan ketä kiinnostaa miun elämä vaihtovuoden jälkeenkin. Toivon että pysytään kaikkien kaa yhtä hyvissä väleissä, tai paras vaihtoehto olisi jos lähennyttäisiin entisestään välimatkan takia. Tietenkin toi etäisyys saattaa vaikuttaa tosi huonol tavalla, mutta silloinhan ystävyyssuhteet laitetaan testiin, right? Haluun sen tunteen kun palaan kotiin ja mua on vastassa mun tärkeimmät ja rakkaimmat ystävät jotka on ollu miun tukena koko vuoden ajan, ja sillon tiiän et niist ihmisist kannattaa pitää kiinni.

kuvat: tumblr, weheartit