TILL THE END

Tuntuu tosi tyhjältä. Tuntuu että kaikki muut menee ettenpäin joka hetki ja ite seison paikallani katsomassa. Tuntuu ettei miulla ole mitään vaikutusta mihinkään, ettei nää hetket merkitse mitään.

Kuitenkin tiiän että miun vuosi täällä on muuttanut monia asioita. En voi ite sanoa että oisin huomannu muutuneeni, enemmänkin oon huomannu kasvaneeni. Tiiän nyt paremmin mitä haluan, oli se sitten iteltäni, kavereilta, perheeltä tai miun elämältä. Osaan nyt arvostaa mitä miulla on, ja kuinka onnekas ja onnellinen oon. Ymmärrän miten miun arvot on muuttunu ja että nyt osaan arvostaa miulle tärkeämpiä asioita enemmän. Miun ei enää tarvitse huolehtia mitä mut ajattelee tai miten arvostan eri asioita kuin henkilö miun vieressä. Ihmiset ei merkitse loppupeleissä mitään, vaan ne kokemukset ja tunteet mitä heidän kanssa koit.

Noin aloitin kirjottamaan vähän syvällisempää postausta reilu kuukausi sitten, mutta en ikinä saanu sitä oikeen valmiiksi. Koska vaihtarin tunteet on aina yhtä vuoristorataa, voin sanoo tuon väitteen todeksi siltä pohjalta miten miustä nyt tuntuu aivan päin vastoin kuin noissa kolmessa ekassa lauseessa jotka tuonne ylemmäs kirjoitin. Halusinkin nytten valaista miltä nyt tuntuu kontrastina tuohon.

Tuntuu että oon elossa. Tuntuu että elän pikakelauksella parhaita hetkiä miun vuodessa, eikä ne ikinä lopu. Tuntuu että nää hetket merkitsee enemmän kun miun koko elämä Suomessa, että mitä nyt teen, määrittää miut ihmisenä.

Oon saanu ympärilleni ihmisiä jotka oikeasti välittää. Oon kokenu heidän kanssaan uskomattomia hetkiä, nauranu vatsalihakset kipeinä sekä kasvanu. Oon ollu uskomattoman kiusallisissa tilanteissa, ollut sanaton vaan sen takia etten tiedä miten jatkaa keskustelua, sekä vaihtanut kaveriporukkaa keskellä vuoden mikä on näille sekä miulle ennenkuulumatonta. Mutta oon myös selviytyny noista kaikista tapahtumista ja kaikki on vaan johtanut tähän hetkeen, tähän porukkaan jonka kanssa oon nytten. Nää hyväksyy miut just tälläsenä vaikka tietää miun kaikki heikkoudet. Kyllä, oon oppinu omat arvoni paremmin ja sen mitä haluan. Tiiän myös että haluun tälläisiä ihmisiä miun ympärille - sellaisia jotka omalla ilollaan jaksaa kannustaa parempaan. Ja tiiän että nyt miulla on näitä ihmisiä kahdella eri mantereella, kahdessa kodissa.

Ei, miun elämä ei oo täydellistä: saan vieläkin melkeen joka päivä erilaisia kateellisuuskohtauksia muitten vaihtareitten onnelle, miten niillä on paljon kavereita ja miten niitä rakastetaan enemmän kuin miuta. Tällänen alemmuuskompleksi kestää aina sen muutaman sekunnin, kunnes muistan mitä miulla on. Jotkut hetket on pahempia kuin toiset. Toisaalta nää pienet masennushetket ei ole mitään sen rinnalla miltä hyvät hetket tuntuu. Vaikka joskus tuntuu siltä että haluat vaan käpertyä omaan huoneeseen peiton alle itkemään sitä että joku muu saa enemmän huomiota kuin sinä, muutaman minuutin päästä kaikki on taas hyvin ja naurattaa oma hölmöys edes ajatella tuollaisia. Tunteet todellakin heittää vuoristorataa, mutta miulle onneksi alamäet on loivia, ylämäet helppoja ja huipulla ollaan suurimman osan aikaa.


Perjantaina oli viimeinen assembly. Viimeistä kertaa jouduttiin kuuntelemaan Bonnin:in saarnoja opiskelemisesta ja viimeistä kertaa laulettiin kansallislaulu rehtorin kävellessä sisään. Mutta ekaa kertaa koulussa itkin.

Keskiviikkona Mr Bonnin kertoi että tuossa assemblyssa kiitetään meitä kolmea vaihtaria ja meille annettiin tilaisuus kertoa vähän meidän vuodesta ja jos halutaan sanoa jotain muuta seniorikoulun edessä. Torstai-iltana miulla meni reilu kaksi tuntia miun puhetta kirjottaessa, suurimmaksi osaksi sen takia etten nähnyt miun tietokoneen näppäimiä kun itkin kokoajan. Aina kun yritin kirjoittaa vähänkään henkilökohtaista asiaa, silmät tulvi kyynelillä vaan sen takia että tajusin että elän niitä kuuluisia viimeisiä hetkiä. Viimein kun sain kaiken kirjoitettua ja kyyneleet kuivattua, annoin miunt tekstin luettavaksi hostvanhemmille. Kuitenkin heti ekan "Aaaaaw, Saana" -kommentin jälkeen miun silmät oli taas kuin vesiputoukset, ja siinä sitten yhdessä itkettiin ja käytiin läpi miun puhetta.

Seuraavana aamuna miusta ei ollenkaan tuntunu emotionaaliselta, ja ekan Sport & Rec tuplatunnin jälkeen olin ihan varma että en itkisi. Käveltiin vähän myöhässä sisään Nakon kanssa ja erottiin eri porukoihin: mie Phoeben, Sophien, Freyan, Matt:n ja Connorin viereen. Kaikki oli hyvin juuri tuohon kansallislauluun asti, minkä aikana taas tuli tuo "viimeset kerrat" -ajatus mikä tietenkin toi tunteet pintaan. Muuten ennen meidän kiittämistä kaikki meni hyvin, mutta juuri sillä hetkellä kun Bonnin kutsui meidät kolme lavalle sanomaan muutamat sanat, ihan kuin joku tulppa olisi kadonnut ja vesiputous pääsi taas valloilleen ja tällä kertaa se ei loppunut. Käteltiin Mr Marquardtia sekä saatiin Bonninilta lahjat, mutta en ees muista mitä hän kertoi meistä mikkiin. Muistan vaan että Michael puhui meistä ekana, minkä aikana yritin hillitä itseni jotta et olisi täysi raunio oman puheeni kohdalla. Tuo toimikin, olin suhteellisen rauhallinen ehkä ensimmäisen kolmen lauseen aikana, kunnes miun ääni petti ekaa kertaa. Ton jälkeen menin luultavasti pari sanan pätkissä kun en vaan pystynyt jatkamaan. Kun pääsin kohtaan missä kerroin Cohenista ja mitä hauskoja juttuja meille oli tapahtunut, hän nauroi meidän insidevitsille, mikä sai miut jatkamaan. Mainitsin miun kaveriporukan (senkin ehkä kolmessa osassa), ja vihdoin pääsin loppuun. Nakon puhe oli ja meni, hänkin itki hieman kavereidensa kohdalla muttei muuten lähellekkään samoissa mitoissa kuin minä. Lopuksi saatiin vielä aplodit, mentiin istumaan ja lopputunnarin aikana rehtori käveli ulos. Siinä hetkessä se oli ohi.

Phoebe oli miun vieressä istumassa, ja itki melkein yhtä paljon kuin mie. Kun saatiin lupa lähteä, nousin vaan ylös ja aloin halailemaan ihmisiä. Miun ympärille saapui juuri ne tärkeimmät - Cohen, Sophie, Freya, Phoebe, Bella ja jopa Bailey, Riley ja Kyle. En vieläkään lopettanut itkemistä. Käveltiin Cohenin kanssa takaisin Senior schoolille, matkalla selittäen Baileylle mitä mäkkärissä oikein tapahtui ja nauraen. Koko recess meni nauraessa ja itkiessä Phobelle ja Phoeben kanssa. Kaikki meidän porukasta kehui miun puhetta ja miten hekin saivat muutamat kyyneleet esiin. Loppupäivän sainkin kuulla kommentteja puolitutuilta sekä kavereilta miten hyvällä tavalla tunteelliseksi vein tuon koko homman ja miten kaikki tulee kaipaamaan miuta.


Miulla on vielä aikaa. Seuraava viikko on exams, joten toivottavasti nään ihmisiä koulun jälkeen tai mennään keskellä päivää surffaamaan. Viikonloppuna lähdetään Perthiin. Maanantaina on meidän vuosikurssilla orientation camp year 12 varten (=year 11 camp) keskiviikkoon asti. Torstaina ja perjantaina koulua. Perjantaina moctail party. Seuraavana keskiviikkona speech night, joka vastaa Suomen kevätjuhlaa. Sitten se on siinä. Onneksi on joitakin suunnitelmia valmiina lomalle, ja toivottavasti nään mahdollisimman montaa ja mahdollisimman usein ennen joulua, ja tavallaa toivon ettei lähdetä Jurieniin jotta voisin olla kavereitten kanssa. Mutta kaikki muuttuu kumminkin, ja sen kanssa pitää vaan elää. Oon kuitenkin kiitollinen kaikesta mitä nää viimeiset viikon on antanu ja mitä nää tulevat viikot tulee antamaan. En voi sanoa varmuudella onko paras vielä edessä, mutta tiiän ainakin ettei se tule olemaan helppoa.

Cohen, Mason, mie ja Nako meiän vakkaribussissa 013.