LET'S JUST START WITH THESE THREE

Ensinnäkin anteeksi että olen viimeisen kahden kuukauden aikana laiminlyönyt tätä blogia ihan täydellisesti, mutta jos nyt löytyisi energiaa kirjoittaa kaikista kivoista jutuista mitä miulle kävi ihan miun loppuvaihtarivuoden aikana! Anteeksi siis vielä kerran.

Lauantaina 6.12 oli Albanyssa sellainen kulkuetapahtuma joulun kunniaksi, missä eri järjestöt ja ryhmät voivat esitellä omaa osaamistaa koristellen auton/rekan yms, jolla sitten ajetaan ylös ja takaisin York Streetiä. Meillä oli Cohenin kanssa suunnitelmana kävellä ensi ympäri Mt Clarencea ja sitten suunnata juuri tuonne  keskustaa York Streetille. Vaikka kävelyyn kuului ikuisuus, eikä kummallakaa meistä ei ollut vettä tai aurinkorasvaa, päästiin vihdoin aika hyville paikoille katsomaan tuota Christmas paradea.

Sunnuntaina mentiin pienehköllä porukalla Middsille, eli meidän "tärkeimmälle" rannalle. Mukana olivat Britt, Sophie, Matt, Mason, Bailey sekä Hayden, ja meillä kuluikin koko päivä nauttien auringosta ja kirkkaasta vedestä (mutta ei siitä hiton pelottavasta rauskusta jonka päälle astuin...).

Tarina tän kuvan takana on että oltiin tollaisessa pienessä piirissä syömässä meidän fish&chipsejä, kun Bailey taitava sirkusihmisenä päätti alkaa tehdä kässäreitä tossa miun vieressä ja hyvänä kaverina tietenkin tönäisin sen nurin, haha. No siitähän Bailey päätti että oisi hyvä idea seistä miun selän päällä (mitä) muiden nauraessa vieressä. Kovimpaa nauroi Mason, jota ihan leikillä heitin tuolla sinisellä Vansilla, mutta kenkä osuikin poikaa suoraan nenään ja vertahan siitä tuli, mutta nauru ei loppunut. Ihan tasa-arvon takia Mason heitti tuon kengän takaisin, ja siinä on tarina kuvasta missä Bailey melkein kuolee nauruun ja miun päätä kohti on lentämässä uusi sininen Vans-kenkä (ei, se ei vain lepä tuossa miun otsaa vasten).

Viimesellä viikolla koulua (kun kaikki muut oli jo nauttimasta kesälomasta, haha) maanantaina ja tiistaina tultii Nakon ja Michaelin (vaihtarit) kanssa kouluun tekemään meidän pientä videota viimeiseen seremoniaan koululla keskiviikkona. Maanantaina lähdettiinkin yllättäen taas Denmarkiin, vain koska Nako ei ollut vielä käynyt Treetop Walkilla tai yleensäkään siellä sunnilla pyörimässä. No jätettiin meidän videoprojekti (joka loppujen lopuksi jäi aika viimeistelemättömäksi..) ja hypättiin autoon Camfield -talon, jossa Nako ja Michael olivat, rouvan sekä meidän koulun japanin opettajan kanssa. Tuulimyllypuiston ja suklaamaitojen jälkeen oltiinkin jo aikataulusta jäljessä, mutta tietenkin meidän piti pysähtyä Denmark Bakerylla ennen kuin mentiin niitä korkeita puita valloittamaan. Pienten seikkailujen, satojen kuvien ja pienten autopäikkäreiden jälkeen päästiin kuin päästiinkin koululle takaisin.

Niin paljon sokeria, rasvaa ja rakkautta niin pienessä määrässä tätä kultaa.

YEAR ELEVEN

Viime viikolla maanantaista keskiviikkoon oli meille year 11 oppilaille leiri ensi vuotta varten. Pääosissa meille oli järjestelty saarnona opiskelusta, aikaa pienelle suunnistukselle ja myös Greg Mitchell, joka periaatteessa kertoi meille elämän tärkeimmät opetukset seitsemässä tunnissa. En varmasti ole ainoa joka nautti tuosta puhujasta, koska hän oli ihan tajuttoman hyvä.

Maanantaina oli siis suurin osa tuosta opiskelusaarnapuolesta, sekä tuo suunnistus ryhmissä. Miun ryhmässä oli meidän kolmen vaihtarin (outo tuuri) lisäksi Sophie, Matt, Mason, Patrick ja Hayden. Oltiin ihan tosi hyvä ryhmä, utta kaikesta hauskuudesta huolimatta oltiin viimeisiä haha. Tuona päivänä ei muuten suurempia ohjelmia ollut, kuin että illalla oli vähän yhdessä istumista (Pirate song!) ja katsottiin Castle-elokuva, joka on meidän senior school johtajan lempileffa vaikka onkin ihan tajuttoman tylsä. Ja tietenkin tuon elokuvan jälkeen meille kerrottiin että seuraavana aamuna lähdetään kävelylle 6.15 jotta ollaa pirteitä loppu päivä. Mitä.

Tiistaina oltiin aika väsyneinä kävelemässä, sillä oltiin ehkä valvottu Sophien, Phoeben ja Brittanyn kanssa vähän liian myöhään mutta oh well. Sitten alkoi tuo Greg Mitchellin puhetuokio. Oon jotenkin niin onnellinen että just tää ryhmä ihmisiä sai kuulla niin monta fiksua asiaa, sillä jos totta puhutaan, nää on aika lapsellisia. Luultavasti loppupäivästä monella oli maailma avautunut, mikä ainakin miun mielestä on ihan tajuttoman hyvä tuolta Mitchelilltä. Illalla oli vähän hauskaa ohjelmaa koko porukalle, ja tuokin päivä päättyi tosi hyvään säveleen.
Seuraavana päivänä oli taas vuorossa kävely, jossa muutamat rakot sain miun jalkoihin. Lyhyessä ajassa lähinnä summattiin kaikki meidän oppimat jutut yhteen sekä vähän mietittiin ensi vuotta omissa taloissa. Ja tietenkin yksi ryhmänrakennusleikki... Kaksi rinkiä, jossa ulkorinki siirtyi aina yhden henkilön vasemmalle 10 sekunnin kuluttua. Tarkoitus oli kehua sekä kertoa mikä henkilössä vastapäätä on hienoa ja tottakai mie aloin kyynelehtiä jo luultavasti toisen ihmisen kohdalla. No mikäs siinä lopettaa tuo leiri juuri tuollaiseen positiiviseen hetkeen, jossa tuntui että oltiin kaikki yksi tiivis ryhmä.

Tulin tosi läheiseksi monien miun kavereiden kanssa juuri tuolla leirillä, ja oonkin tosi onnellinen että miulla on vielä kuukausi aikaa viettää mahdollisimman monta hetkeä näitten ihmisten kanssa. Nyt reilusti kuvia torstailta ja perjantailta, kun otin miun kameran vihdoinkin kouluun.

MATES OUT SURFING

Ai miten miulla menee? Oon ollut viimeiset pari viikkoa ihan täyteen buukattu, eikä yleensäkään vapaata päivää löydy. Elämä hymyilee, loma alkaa kohta ja muutenkin kaikki on kunnossa.

Sunnuntaina 23.11 oli meille GSG:n vaihtareille järjestetty koulun tarjoama lounas, jossa vähän muisteltiin kulunutta vuotta sekä panikoitiin seuraavan viikon kokeista. Sitten kokeet tuli ja kokeet meni. Miulla oli siis vaan kaksi koetta koeviikolla, ja ne oli matikasta ja enkusta. Maanantaina heti ensimmäisenä oli vuorossa enkku, joka meni siinä niin ja näin, mutta pääsin kuitenkin läpi. Tiistaiaamuna oli miulla 2CD matikka, josta tulokseksi tuli 89% ja tuolla koulun paras tuosta tasosta, haha.

Keskiviikkona en pahemmin mitään tehnyt, ja torstaina heti ekan kokeen jälkeen lähdettiin kaveriporukalla Nanarup-rannalle surffaamaan. Oli ihan mahtavaa päästä vihdoin kunnolla surffaamaan ja pääsin vihdoinkin seisomaan sille laudalle, mistä oon kyllä aika ylpeä. Päivä oli muutenkin ihan täydellinen juuri noitten ihanien ihmisten kanssa.
 

Matthew, Freya, meiksi, Phoebe, Brittany ja Mason

Perjantaiaamuna lähdettiin ajamaan Perthiä kohti meidän Albany-vaihtariporukalla. Hostiskä halusi viedä meidät Caversham-eläinpuistoon koillis-Perthiin, joten sinne meidän matka johti. Kierreltiin ympäriinsä muutama tunti ja sitten hostisi heitti meidät väliaikais-hostperheiden luokse, joitten luona vietettiin perjantaiyö. Itse olin meidän sveitsiläisvaihtarin Michaelin kanssa samassa perheessä. Meidän tarkoitus tuolle Perth-reissulle oli siis AFS-paluuorientaatioleiri, joka olikin lauantaiaamusta sunnuntaihin.

Nako (Japani), Valeria (Costa Rica), meiksi, Danielle (Alankomaat), Michael (Sveitsi) ja Laurianne (Ranska)

TILL THE END

Tuntuu tosi tyhjältä. Tuntuu että kaikki muut menee ettenpäin joka hetki ja ite seison paikallani katsomassa. Tuntuu ettei miulla ole mitään vaikutusta mihinkään, ettei nää hetket merkitse mitään.

Kuitenkin tiiän että miun vuosi täällä on muuttanut monia asioita. En voi ite sanoa että oisin huomannu muutuneeni, enemmänkin oon huomannu kasvaneeni. Tiiän nyt paremmin mitä haluan, oli se sitten iteltäni, kavereilta, perheeltä tai miun elämältä. Osaan nyt arvostaa mitä miulla on, ja kuinka onnekas ja onnellinen oon. Ymmärrän miten miun arvot on muuttunu ja että nyt osaan arvostaa miulle tärkeämpiä asioita enemmän. Miun ei enää tarvitse huolehtia mitä mut ajattelee tai miten arvostan eri asioita kuin henkilö miun vieressä. Ihmiset ei merkitse loppupeleissä mitään, vaan ne kokemukset ja tunteet mitä heidän kanssa koit.

Noin aloitin kirjottamaan vähän syvällisempää postausta reilu kuukausi sitten, mutta en ikinä saanu sitä oikeen valmiiksi. Koska vaihtarin tunteet on aina yhtä vuoristorataa, voin sanoo tuon väitteen todeksi siltä pohjalta miten miustä nyt tuntuu aivan päin vastoin kuin noissa kolmessa ekassa lauseessa jotka tuonne ylemmäs kirjoitin. Halusinkin nytten valaista miltä nyt tuntuu kontrastina tuohon.

Tuntuu että oon elossa. Tuntuu että elän pikakelauksella parhaita hetkiä miun vuodessa, eikä ne ikinä lopu. Tuntuu että nää hetket merkitsee enemmän kun miun koko elämä Suomessa, että mitä nyt teen, määrittää miut ihmisenä.

Oon saanu ympärilleni ihmisiä jotka oikeasti välittää. Oon kokenu heidän kanssaan uskomattomia hetkiä, nauranu vatsalihakset kipeinä sekä kasvanu. Oon ollu uskomattoman kiusallisissa tilanteissa, ollut sanaton vaan sen takia etten tiedä miten jatkaa keskustelua, sekä vaihtanut kaveriporukkaa keskellä vuoden mikä on näille sekä miulle ennenkuulumatonta. Mutta oon myös selviytyny noista kaikista tapahtumista ja kaikki on vaan johtanut tähän hetkeen, tähän porukkaan jonka kanssa oon nytten. Nää hyväksyy miut just tälläsenä vaikka tietää miun kaikki heikkoudet. Kyllä, oon oppinu omat arvoni paremmin ja sen mitä haluan. Tiiän myös että haluun tälläisiä ihmisiä miun ympärille - sellaisia jotka omalla ilollaan jaksaa kannustaa parempaan. Ja tiiän että nyt miulla on näitä ihmisiä kahdella eri mantereella, kahdessa kodissa.

Ei, miun elämä ei oo täydellistä: saan vieläkin melkeen joka päivä erilaisia kateellisuuskohtauksia muitten vaihtareitten onnelle, miten niillä on paljon kavereita ja miten niitä rakastetaan enemmän kuin miuta. Tällänen alemmuuskompleksi kestää aina sen muutaman sekunnin, kunnes muistan mitä miulla on. Jotkut hetket on pahempia kuin toiset. Toisaalta nää pienet masennushetket ei ole mitään sen rinnalla miltä hyvät hetket tuntuu. Vaikka joskus tuntuu siltä että haluat vaan käpertyä omaan huoneeseen peiton alle itkemään sitä että joku muu saa enemmän huomiota kuin sinä, muutaman minuutin päästä kaikki on taas hyvin ja naurattaa oma hölmöys edes ajatella tuollaisia. Tunteet todellakin heittää vuoristorataa, mutta miulle onneksi alamäet on loivia, ylämäet helppoja ja huipulla ollaan suurimman osan aikaa.


Perjantaina oli viimeinen assembly. Viimeistä kertaa jouduttiin kuuntelemaan Bonnin:in saarnoja opiskelemisesta ja viimeistä kertaa laulettiin kansallislaulu rehtorin kävellessä sisään. Mutta ekaa kertaa koulussa itkin.

Keskiviikkona Mr Bonnin kertoi että tuossa assemblyssa kiitetään meitä kolmea vaihtaria ja meille annettiin tilaisuus kertoa vähän meidän vuodesta ja jos halutaan sanoa jotain muuta seniorikoulun edessä. Torstai-iltana miulla meni reilu kaksi tuntia miun puhetta kirjottaessa, suurimmaksi osaksi sen takia etten nähnyt miun tietokoneen näppäimiä kun itkin kokoajan. Aina kun yritin kirjoittaa vähänkään henkilökohtaista asiaa, silmät tulvi kyynelillä vaan sen takia että tajusin että elän niitä kuuluisia viimeisiä hetkiä. Viimein kun sain kaiken kirjoitettua ja kyyneleet kuivattua, annoin miunt tekstin luettavaksi hostvanhemmille. Kuitenkin heti ekan "Aaaaaw, Saana" -kommentin jälkeen miun silmät oli taas kuin vesiputoukset, ja siinä sitten yhdessä itkettiin ja käytiin läpi miun puhetta.

Seuraavana aamuna miusta ei ollenkaan tuntunu emotionaaliselta, ja ekan Sport & Rec tuplatunnin jälkeen olin ihan varma että en itkisi. Käveltiin vähän myöhässä sisään Nakon kanssa ja erottiin eri porukoihin: mie Phoeben, Sophien, Freyan, Matt:n ja Connorin viereen. Kaikki oli hyvin juuri tuohon kansallislauluun asti, minkä aikana taas tuli tuo "viimeset kerrat" -ajatus mikä tietenkin toi tunteet pintaan. Muuten ennen meidän kiittämistä kaikki meni hyvin, mutta juuri sillä hetkellä kun Bonnin kutsui meidät kolme lavalle sanomaan muutamat sanat, ihan kuin joku tulppa olisi kadonnut ja vesiputous pääsi taas valloilleen ja tällä kertaa se ei loppunut. Käteltiin Mr Marquardtia sekä saatiin Bonninilta lahjat, mutta en ees muista mitä hän kertoi meistä mikkiin. Muistan vaan että Michael puhui meistä ekana, minkä aikana yritin hillitä itseni jotta et olisi täysi raunio oman puheeni kohdalla. Tuo toimikin, olin suhteellisen rauhallinen ehkä ensimmäisen kolmen lauseen aikana, kunnes miun ääni petti ekaa kertaa. Ton jälkeen menin luultavasti pari sanan pätkissä kun en vaan pystynyt jatkamaan. Kun pääsin kohtaan missä kerroin Cohenista ja mitä hauskoja juttuja meille oli tapahtunut, hän nauroi meidän insidevitsille, mikä sai miut jatkamaan. Mainitsin miun kaveriporukan (senkin ehkä kolmessa osassa), ja vihdoin pääsin loppuun. Nakon puhe oli ja meni, hänkin itki hieman kavereidensa kohdalla muttei muuten lähellekkään samoissa mitoissa kuin minä. Lopuksi saatiin vielä aplodit, mentiin istumaan ja lopputunnarin aikana rehtori käveli ulos. Siinä hetkessä se oli ohi.

Phoebe oli miun vieressä istumassa, ja itki melkein yhtä paljon kuin mie. Kun saatiin lupa lähteä, nousin vaan ylös ja aloin halailemaan ihmisiä. Miun ympärille saapui juuri ne tärkeimmät - Cohen, Sophie, Freya, Phoebe, Bella ja jopa Bailey, Riley ja Kyle. En vieläkään lopettanut itkemistä. Käveltiin Cohenin kanssa takaisin Senior schoolille, matkalla selittäen Baileylle mitä mäkkärissä oikein tapahtui ja nauraen. Koko recess meni nauraessa ja itkiessä Phobelle ja Phoeben kanssa. Kaikki meidän porukasta kehui miun puhetta ja miten hekin saivat muutamat kyyneleet esiin. Loppupäivän sainkin kuulla kommentteja puolitutuilta sekä kavereilta miten hyvällä tavalla tunteelliseksi vein tuon koko homman ja miten kaikki tulee kaipaamaan miuta.


Miulla on vielä aikaa. Seuraava viikko on exams, joten toivottavasti nään ihmisiä koulun jälkeen tai mennään keskellä päivää surffaamaan. Viikonloppuna lähdetään Perthiin. Maanantaina on meidän vuosikurssilla orientation camp year 12 varten (=year 11 camp) keskiviikkoon asti. Torstaina ja perjantaina koulua. Perjantaina moctail party. Seuraavana keskiviikkona speech night, joka vastaa Suomen kevätjuhlaa. Sitten se on siinä. Onneksi on joitakin suunnitelmia valmiina lomalle, ja toivottavasti nään mahdollisimman montaa ja mahdollisimman usein ennen joulua, ja tavallaa toivon ettei lähdetä Jurieniin jotta voisin olla kavereitten kanssa. Mutta kaikki muuttuu kumminkin, ja sen kanssa pitää vaan elää. Oon kuitenkin kiitollinen kaikesta mitä nää viimeiset viikon on antanu ja mitä nää tulevat viikot tulee antamaan. En voi sanoa varmuudella onko paras vielä edessä, mutta tiiän ainakin ettei se tule olemaan helppoa.

Cohen, Mason, mie ja Nako meiän vakkaribussissa 013.

ALBANY SHOW

Huihui aika menee nopeasti, tästäkin tapahtumasta piti kirjottaa aikoja sitten mutta jotenkin aika ei vaan riitä koneella istumiseen. Mutta kuitenkin, kauan odotettu Albanyn juhlahetki oli 7.11 perjantaina, kun valokuvaajat, sikalat, maatilat ja kerijät saivat oman hetkensä näyttää vuoden parhaat palat Albany Show:ssa. Melkeimpä jokaisella vähänkin suuremalla kylällä on joka vuosi loppusyksystä oma Show, jossa juuri maanviljelijät ja muut kilpailevat omissa kategorioissaan "Best in Show" -palkinnosta. Perthin oma show on nimeltään Perth Royal Show, ja Albanyssa virallinen nimi on Albany Agricultural Show.

Nuorille toi tapahtuma on enemmänkin sosiaalinen tivoli tuon maatilapuolen sijaan, silä puolet tuosta Show areasta on huvipuistolaitteita ja hattarakojuja. Show:hun mennään aina oman kaveriporukan kesken ja siellä viivytänkin siitä iltapäivästä aina illan ilotulituksiin asti. Itse menin tonne hostiskän kanssa neljän aikaan odottamaan kavereita, jotka oli ajamassa vielä Denmarkista. Saatiin siis ihan hyvin aikaa kierrellä noi näyttelyt läpi, mutta sitten kun löysin omat kaverit, siirryttiin juuri tuolle huvipuistopuolelle. Meitä oli maksimissaan porukassa ehkä 10 tyttöä, joten kun päästiin bumper cars:eille, vallattiin koko laite melkeimpä kokonaan omalle porukalle ja naurettiin itku silmässä koko aika. Käytiin kanssa Freyan ja Becin kanssa Skywalker-laitteessa, joka meni suoraan sanottuna jokaiseen suuntaan. Kun mainitsin asiasta Jacquille, sain kuulla että joku oli kuulemma kuollut muutama vuosi samaisessa laitteessa tippuessaan. Järkytti kyllä pikkasen, sillä itseä kyllä pelotti ihan tosi paljon tossa vähä heiveröisessä laitteessa heiteltävänä kaikkialle.

Pysähdyttiin yhdellä kojulla, joka oli periaatteesa vaan iso seinä täynnä isoja pehmoleluja sekä keskellä lista numeroita jotka piti saada lipusta joka makso sen 2 dollaria. Muutamat meidän porukan tytöt osti sen 5 lippua tuloksetta, joten päätin ostaa yhen lipun ihan vaan muistoksi. No tietty miun tuurilla voitin, ja palkinnoks valitsin ison kumiankan näköisen pehmon, jonka myöhemmin nimesin Alfrediksi. Tavattiin muutamien meidän koulun poikien kanssa, käveltiin vaan ympäriinsä ja kun noitten Denmark-ihmisten oli aika lähteä, kävelin Freyan kanssa KFC:lle hakemaan Sophien, Brittanyn ja Matt.it ilotuksia varten. Aika pian ilotuksien jälkeen kaikki lähti kotiin, joten itsekin showbagin ja Alfredin kanssa päästiin nukkumaan.

 

Matt, Sophie, mie, Matt ja Brittany +Alfred!

Pahoittelut kuvien laadusta.