TILL THE END

Tuntuu tosi tyhjältä. Tuntuu että kaikki muut menee ettenpäin joka hetki ja ite seison paikallani katsomassa. Tuntuu ettei miulla ole mitään vaikutusta mihinkään, ettei nää hetket merkitse mitään.

Kuitenkin tiiän että miun vuosi täällä on muuttanut monia asioita. En voi ite sanoa että oisin huomannu muutuneeni, enemmänkin oon huomannu kasvaneeni. Tiiän nyt paremmin mitä haluan, oli se sitten iteltäni, kavereilta, perheeltä tai miun elämältä. Osaan nyt arvostaa mitä miulla on, ja kuinka onnekas ja onnellinen oon. Ymmärrän miten miun arvot on muuttunu ja että nyt osaan arvostaa miulle tärkeämpiä asioita enemmän. Miun ei enää tarvitse huolehtia mitä mut ajattelee tai miten arvostan eri asioita kuin henkilö miun vieressä. Ihmiset ei merkitse loppupeleissä mitään, vaan ne kokemukset ja tunteet mitä heidän kanssa koit.

Noin aloitin kirjottamaan vähän syvällisempää postausta reilu kuukausi sitten, mutta en ikinä saanu sitä oikeen valmiiksi. Koska vaihtarin tunteet on aina yhtä vuoristorataa, voin sanoo tuon väitteen todeksi siltä pohjalta miten miustä nyt tuntuu aivan päin vastoin kuin noissa kolmessa ekassa lauseessa jotka tuonne ylemmäs kirjoitin. Halusinkin nytten valaista miltä nyt tuntuu kontrastina tuohon.

Tuntuu että oon elossa. Tuntuu että elän pikakelauksella parhaita hetkiä miun vuodessa, eikä ne ikinä lopu. Tuntuu että nää hetket merkitsee enemmän kun miun koko elämä Suomessa, että mitä nyt teen, määrittää miut ihmisenä.

Oon saanu ympärilleni ihmisiä jotka oikeasti välittää. Oon kokenu heidän kanssaan uskomattomia hetkiä, nauranu vatsalihakset kipeinä sekä kasvanu. Oon ollu uskomattoman kiusallisissa tilanteissa, ollut sanaton vaan sen takia etten tiedä miten jatkaa keskustelua, sekä vaihtanut kaveriporukkaa keskellä vuoden mikä on näille sekä miulle ennenkuulumatonta. Mutta oon myös selviytyny noista kaikista tapahtumista ja kaikki on vaan johtanut tähän hetkeen, tähän porukkaan jonka kanssa oon nytten. Nää hyväksyy miut just tälläsenä vaikka tietää miun kaikki heikkoudet. Kyllä, oon oppinu omat arvoni paremmin ja sen mitä haluan. Tiiän myös että haluun tälläisiä ihmisiä miun ympärille - sellaisia jotka omalla ilollaan jaksaa kannustaa parempaan. Ja tiiän että nyt miulla on näitä ihmisiä kahdella eri mantereella, kahdessa kodissa.

Ei, miun elämä ei oo täydellistä: saan vieläkin melkeen joka päivä erilaisia kateellisuuskohtauksia muitten vaihtareitten onnelle, miten niillä on paljon kavereita ja miten niitä rakastetaan enemmän kuin miuta. Tällänen alemmuuskompleksi kestää aina sen muutaman sekunnin, kunnes muistan mitä miulla on. Jotkut hetket on pahempia kuin toiset. Toisaalta nää pienet masennushetket ei ole mitään sen rinnalla miltä hyvät hetket tuntuu. Vaikka joskus tuntuu siltä että haluat vaan käpertyä omaan huoneeseen peiton alle itkemään sitä että joku muu saa enemmän huomiota kuin sinä, muutaman minuutin päästä kaikki on taas hyvin ja naurattaa oma hölmöys edes ajatella tuollaisia. Tunteet todellakin heittää vuoristorataa, mutta miulle onneksi alamäet on loivia, ylämäet helppoja ja huipulla ollaan suurimman osan aikaa.


Perjantaina oli viimeinen assembly. Viimeistä kertaa jouduttiin kuuntelemaan Bonnin:in saarnoja opiskelemisesta ja viimeistä kertaa laulettiin kansallislaulu rehtorin kävellessä sisään. Mutta ekaa kertaa koulussa itkin.

Keskiviikkona Mr Bonnin kertoi että tuossa assemblyssa kiitetään meitä kolmea vaihtaria ja meille annettiin tilaisuus kertoa vähän meidän vuodesta ja jos halutaan sanoa jotain muuta seniorikoulun edessä. Torstai-iltana miulla meni reilu kaksi tuntia miun puhetta kirjottaessa, suurimmaksi osaksi sen takia etten nähnyt miun tietokoneen näppäimiä kun itkin kokoajan. Aina kun yritin kirjoittaa vähänkään henkilökohtaista asiaa, silmät tulvi kyynelillä vaan sen takia että tajusin että elän niitä kuuluisia viimeisiä hetkiä. Viimein kun sain kaiken kirjoitettua ja kyyneleet kuivattua, annoin miunt tekstin luettavaksi hostvanhemmille. Kuitenkin heti ekan "Aaaaaw, Saana" -kommentin jälkeen miun silmät oli taas kuin vesiputoukset, ja siinä sitten yhdessä itkettiin ja käytiin läpi miun puhetta.

Seuraavana aamuna miusta ei ollenkaan tuntunu emotionaaliselta, ja ekan Sport & Rec tuplatunnin jälkeen olin ihan varma että en itkisi. Käveltiin vähän myöhässä sisään Nakon kanssa ja erottiin eri porukoihin: mie Phoeben, Sophien, Freyan, Matt:n ja Connorin viereen. Kaikki oli hyvin juuri tuohon kansallislauluun asti, minkä aikana taas tuli tuo "viimeset kerrat" -ajatus mikä tietenkin toi tunteet pintaan. Muuten ennen meidän kiittämistä kaikki meni hyvin, mutta juuri sillä hetkellä kun Bonnin kutsui meidät kolme lavalle sanomaan muutamat sanat, ihan kuin joku tulppa olisi kadonnut ja vesiputous pääsi taas valloilleen ja tällä kertaa se ei loppunut. Käteltiin Mr Marquardtia sekä saatiin Bonninilta lahjat, mutta en ees muista mitä hän kertoi meistä mikkiin. Muistan vaan että Michael puhui meistä ekana, minkä aikana yritin hillitä itseni jotta et olisi täysi raunio oman puheeni kohdalla. Tuo toimikin, olin suhteellisen rauhallinen ehkä ensimmäisen kolmen lauseen aikana, kunnes miun ääni petti ekaa kertaa. Ton jälkeen menin luultavasti pari sanan pätkissä kun en vaan pystynyt jatkamaan. Kun pääsin kohtaan missä kerroin Cohenista ja mitä hauskoja juttuja meille oli tapahtunut, hän nauroi meidän insidevitsille, mikä sai miut jatkamaan. Mainitsin miun kaveriporukan (senkin ehkä kolmessa osassa), ja vihdoin pääsin loppuun. Nakon puhe oli ja meni, hänkin itki hieman kavereidensa kohdalla muttei muuten lähellekkään samoissa mitoissa kuin minä. Lopuksi saatiin vielä aplodit, mentiin istumaan ja lopputunnarin aikana rehtori käveli ulos. Siinä hetkessä se oli ohi.

Phoebe oli miun vieressä istumassa, ja itki melkein yhtä paljon kuin mie. Kun saatiin lupa lähteä, nousin vaan ylös ja aloin halailemaan ihmisiä. Miun ympärille saapui juuri ne tärkeimmät - Cohen, Sophie, Freya, Phoebe, Bella ja jopa Bailey, Riley ja Kyle. En vieläkään lopettanut itkemistä. Käveltiin Cohenin kanssa takaisin Senior schoolille, matkalla selittäen Baileylle mitä mäkkärissä oikein tapahtui ja nauraen. Koko recess meni nauraessa ja itkiessä Phobelle ja Phoeben kanssa. Kaikki meidän porukasta kehui miun puhetta ja miten hekin saivat muutamat kyyneleet esiin. Loppupäivän sainkin kuulla kommentteja puolitutuilta sekä kavereilta miten hyvällä tavalla tunteelliseksi vein tuon koko homman ja miten kaikki tulee kaipaamaan miuta.


Miulla on vielä aikaa. Seuraava viikko on exams, joten toivottavasti nään ihmisiä koulun jälkeen tai mennään keskellä päivää surffaamaan. Viikonloppuna lähdetään Perthiin. Maanantaina on meidän vuosikurssilla orientation camp year 12 varten (=year 11 camp) keskiviikkoon asti. Torstaina ja perjantaina koulua. Perjantaina moctail party. Seuraavana keskiviikkona speech night, joka vastaa Suomen kevätjuhlaa. Sitten se on siinä. Onneksi on joitakin suunnitelmia valmiina lomalle, ja toivottavasti nään mahdollisimman montaa ja mahdollisimman usein ennen joulua, ja tavallaa toivon ettei lähdetä Jurieniin jotta voisin olla kavereitten kanssa. Mutta kaikki muuttuu kumminkin, ja sen kanssa pitää vaan elää. Oon kuitenkin kiitollinen kaikesta mitä nää viimeiset viikon on antanu ja mitä nää tulevat viikot tulee antamaan. En voi sanoa varmuudella onko paras vielä edessä, mutta tiiän ainakin ettei se tule olemaan helppoa.

Cohen, Mason, mie ja Nako meiän vakkaribussissa 013.

ALBANY SHOW

Huihui aika menee nopeasti, tästäkin tapahtumasta piti kirjottaa aikoja sitten mutta jotenkin aika ei vaan riitä koneella istumiseen. Mutta kuitenkin, kauan odotettu Albanyn juhlahetki oli 7.11 perjantaina, kun valokuvaajat, sikalat, maatilat ja kerijät saivat oman hetkensä näyttää vuoden parhaat palat Albany Show:ssa. Melkeimpä jokaisella vähänkin suuremalla kylällä on joka vuosi loppusyksystä oma Show, jossa juuri maanviljelijät ja muut kilpailevat omissa kategorioissaan "Best in Show" -palkinnosta. Perthin oma show on nimeltään Perth Royal Show, ja Albanyssa virallinen nimi on Albany Agricultural Show.

Nuorille toi tapahtuma on enemmänkin sosiaalinen tivoli tuon maatilapuolen sijaan, silä puolet tuosta Show areasta on huvipuistolaitteita ja hattarakojuja. Show:hun mennään aina oman kaveriporukan kesken ja siellä viivytänkin siitä iltapäivästä aina illan ilotulituksiin asti. Itse menin tonne hostiskän kanssa neljän aikaan odottamaan kavereita, jotka oli ajamassa vielä Denmarkista. Saatiin siis ihan hyvin aikaa kierrellä noi näyttelyt läpi, mutta sitten kun löysin omat kaverit, siirryttiin juuri tuolle huvipuistopuolelle. Meitä oli maksimissaan porukassa ehkä 10 tyttöä, joten kun päästiin bumper cars:eille, vallattiin koko laite melkeimpä kokonaan omalle porukalle ja naurettiin itku silmässä koko aika. Käytiin kanssa Freyan ja Becin kanssa Skywalker-laitteessa, joka meni suoraan sanottuna jokaiseen suuntaan. Kun mainitsin asiasta Jacquille, sain kuulla että joku oli kuulemma kuollut muutama vuosi samaisessa laitteessa tippuessaan. Järkytti kyllä pikkasen, sillä itseä kyllä pelotti ihan tosi paljon tossa vähä heiveröisessä laitteessa heiteltävänä kaikkialle.

Pysähdyttiin yhdellä kojulla, joka oli periaatteesa vaan iso seinä täynnä isoja pehmoleluja sekä keskellä lista numeroita jotka piti saada lipusta joka makso sen 2 dollaria. Muutamat meidän porukan tytöt osti sen 5 lippua tuloksetta, joten päätin ostaa yhen lipun ihan vaan muistoksi. No tietty miun tuurilla voitin, ja palkinnoks valitsin ison kumiankan näköisen pehmon, jonka myöhemmin nimesin Alfrediksi. Tavattiin muutamien meidän koulun poikien kanssa, käveltiin vaan ympäriinsä ja kun noitten Denmark-ihmisten oli aika lähteä, kävelin Freyan kanssa KFC:lle hakemaan Sophien, Brittanyn ja Matt.it ilotuksia varten. Aika pian ilotuksien jälkeen kaikki lähti kotiin, joten itsekin showbagin ja Alfredin kanssa päästiin nukkumaan.

 

Matt, Sophie, mie, Matt ja Brittany +Alfred!

Pahoittelut kuvien laadusta.

ANZAC CENTENARY AND UHM... FINLANDIA?

Aikasemmin alkuvuodesta oli siis 99. Anzac Day (25. huhtikuuta), ja nyt 31.10-2.11 oli Anzac Centenary Weekend. Miulla meni hetken aikaa ennen kuin tajusin miksi alkuvuodesta juhlitaan 99. vuotta ja loppuvuodesta 100. vuotta, mutta näähän juhliikin vähän eri asioita kumpanakin ajankohtana. Tämä mennyt viikonloppu oli siis oikeasti Albanyn juhla, jossa muistetaan niitä sotilaita jotka lähti tasan 100 vuotta sitten ensimmäiseen maailmansotaan Gallipoliin, Turkkiin. Huhtikuussa muistetaan sitä hetkeä kun nuo sotilaat saapuivat Gallipoliin, ja etenkin heitä jotka kuolivat. Kuitenkin, kummatkin päivät on tosi tärkeitä ausseille ja etenkin nyt, kun ensimmäisestä maailmansodasta on se 100 vuotta, näistä Anzac-tapahtumista tehdään tosi iso juttu ainakin meidän pienessä Albanyssa.

Miut oli siis oikeestaan tublabuukattu tuolle viikonloppulle töihin ja samalla esiintymään Southern Edge Arts:in kanssa, mutta tietenkin valitsin $22 tunnilta maksavan kahvilatyön loppuvuoden matkusteluja varten. Meille oli siis muutama kuukausi takaperin annettu kaksi työmahdollisuutta koulun hospitality-opettajan kautta. Koska ollaan year 11 ryhmän kanssa opittu tekemään oikeaa espressokahvia isolla koneella, yksi pariskunta oli ottanut yhteyttä meidän opettajaan ja pyytänyt muutamaa meistä töihin tolle viikonlopulle. Sama tarjous tuli myös Dan Sharpin suunnalta, mutta niinkuin aikaisempi hospitality-kokemus koulun Winter Ball:issa Sharp Infusionin kanssa osoitti, ei oikeen innostuttu siitä.
Meitä oli siis kolme year 11 ja yksi year 12 töissä Bec & Call Coffee:lla tuona viikonloppuna. Itse olin "kokoamassa" noita eri juomia, ja vihdoinkin opin kunnolla tekemään niitä söpöjä kuvia maidolla espresson päälle. Kaiken kaikkiaan miulla oli tosi hauskaa tuolla, ja vaikka lauantaiaamuna olikin ihan tajuton kiire, olin tuolla paljon mielummin tienaamassa reilu $350 kuin esiintymässä.

Albanyssahan on yleensä se reilu 30 000 ihmistä, mutta tuolle viikonlopulle oli ennustettu ainakin tuplasti porukkaa. Kuulemma ei ihan päästy 50 000:een, mutta kuitenkin täällä oli iha riittävästi ihmisiä ainakin miulle. Pääkatu oli suurimman osan viikonloppua täysin suljettu liikenteeltä, ja Pertistä taisi tulla se 42 bussia tänne lainaan auttamaan julkisen liikenteen kanssa, mikä ainakin miulle kerto sen että isoihin ihmismassoihin oli varauduttu aika hyvin!

Torstaina (muilla koulupäivä haha) oli miun eka kokonaine työpäivä Mess Hall:illa Stirling Terracella. Iso pätkä tosta kadusta oli siis muutettu vanhan ajan markkinoiden tyyliseksi. Päivä oli tosi hiljainen, eikä muutenkaan ollut mitään isoja tapahtumia vielä koko yleisölle. Perjantaina alkoi kaikki päätapahtumat tuolla, joten en onneksi itse ollut töissä. Nukuin liian myöhään, eli meni täysin ohi aamun ohjelmat, mutta iltapäivästä mentiin Mess Hall:illa katsomaan GSG:n musiikkiesityksiä, joista yhdessä Jacqui oli. Tuolla meni muutama tunti mm. Jazz ja Pipe Bandin esityksiä katsoessa, mutta aika pikaisesti lähdettiin takaisin kotiin kaikkien ihmisten keskeltä. Illalla mentiin seittemän aikaan koko perheen kanssa (ja lisäksi Tristanin ja Hunnin) Anzac Peace Parkiin katsomaan loppuosa Royal Australian Navy Sunset Ceremonial:ista, ja Princess Royal Harbour Lights, jotka heijastettiin siis meidän oman Sydneyn oopperatalon AEC:n seinille.

Jacquin ja muutaman muun year 10:n kanssa suunnittelema teos yhden kaupan ikkunaan Ancac:n kunniaksi. 

Lauantaina oli siis kaikki tärkeimmät tapahtumat, mm. Troop March, Commemorative Service ja Symbolic Departure of Naval Ships, jotka kaikki missasin töissä. Onneksi kuitenkin meidän kojulle oli ihan muutaman metrin päässä York Streetistä, joten kuultiin kaikki parhaat kohdat tosi hyvin meidän kojulle (kröhömm, etenkin GSG Pipe Band!). Kun vihdoin miun työt loppu ja Jacquin, Cassyn ja Tristanin sirkusesitykset oli saatu päätökseen, päästiin kotiin lepäämään muutamaksi tunniksi ennen Community Concertia. Hostisi oli mennyt jo siinä ennen viittä varaamaan meille paikkoja, ja kun saavuttiin siinä seittemän jälkeen, päästiin suht hyville paikoille nauttimaan hyvästä ilmapiiristä ja etenkin mahtavasta musiikista (mukana kanssa GSG:n oma kuoro!). Mutta kun konsertti oli tulossa päätökseen siinä puoli kymmenen aikaan suuren finaalin alkaessa, tuli aika hiton isona yllätyksenä kun tää GSG:n kuoro yhdessä WASO:n kanssa soitti FINLANDIA-HYMNIN, kylläkin eri sanoilla mutta silti. Toi hetki miten siun vieressä on nauravia ihmisiä, kuuntelet laulua jonka pohjana on hiton Finlandia-hymni ja näät edessäs parhaimpia ystäviäs laulamassa yhden maan parhaista orkestereista kanssa, on aika hiton hienoa.

Sunnuntaina mentiin vaan hostäidin, Cassyn ja Tristanin kanssa katsomaan pientä poppy-kukkien muodostamaa 30 000-kuviota Middleton Beachille. Tuo istutus kuvasi siin niitä 30 000:tta sotilasta jotka lähtivät Albanysta Gallipolia kohti 1914.

YOH-FEST

Viimeinen jakso koulussa alkoi 13.10, ja sen viikon sunnuntaina meillä oli meidn oma järjestämä Laserscape-tapahtuma AFS-perheille (ilman AFS:n sekaantumista, haha..). Saatiin kanssa uusi elokuussa saapunut turkkilainen Rotary-vaihtari mukaan porukoihin.
Tokalla viikolla keskiviikkona oli year 12 -oppilaiden muck up day, eli melkeempä Suomen penkkarit. Kuitenkaan karkkia ei heitelty, vaan ohjelmassa oli ennemänkin koulun sotkemista ja tuntien alettua nopea siivous. Torstaina oli heidän viimeinen virallinen assembly, jossa periaatteessa vaan juhlistettiin luokan lähtöä ja muisteltiin yhteisiä vuosia GSG:ssä. Lopulta muut oppilaat päiväkodista meidän year 11 asti muodosti pitkän kunniakujan takasin koululle, jonka läpi nuo year 12 sitten käveli antaen viimeiset hyvästit.

Perjantaina heti koulun jälkeen lähdettiin hostiskän kanssa kahdestaan ajamaan Perthiä kohti. Töllä kertaa tarkoituksena oli lähteä katsomaan Jacquin YOH-Fest finaalia Mandurahiin lauantai-illaksi. Pysähdyttiin Nangassa (feels...), ja lopulta päädyttiin hostiskän vanhempien luokse Pinjarraan. Suunnitelmana oli lauantaina aamusta ajaa Fremantleen markkinoille ja sieltä Kings Parkiin, joten juuri aamuruuhkan aikaan lähdettiin ajamaan rannikkoa kohti miun lemppari kaupunginosaa, Freoa.

Tuolta hostiskä soitti Eleanorille, joka boardaa yhdessä tyttökoulussa Freon ja Perthin välissä, että tultaisiin häntä hakemaan meidän mukaan Kings Parkiin. Monien mutkien kautta saatiin tyttö mukaan, ja muutaman lisämutkan jälkeen vihdoinkin päästiin meidän määränpäähän. 8kk todellakin muuttaa asioita, sillä en todellakaan tunnistanut tuota puistoa samaiseksi jossa kävelin ensimmäisenä päivänäni Australiassa. Muutaman tunnin tutkimisen jälkeen jouduttiin heittämään Eleanor takaisin boarding talolle, ja itsekkin lähdettiin takaisin hostiskän vanhempien luokse pienelle illalliselle ennen YOH-Festiä. Hostäiti oli siellä meitä oottamassa, sillä hän oli tullut koulun kanssa samalla bussilla mutta oli jäänyt Pinjarran kohdalla kyydistä. Viidestään (hostmummi+naapuri) ajettiin Mandurahia kohti tosi aikaseen, jotta ehdittäisiin käydä San Churrossa ennen esitystä. Oli kyllä ihan taju hyvää!

YOH-Fest on tulee siis sanoista Youth On Health, eli kaikessa yksinkertaisuudessaan nuoret tekee näytelmiä, tanssiesityksiä ja muuta taidetta nuoria koskevien terveysaiheiden pohjalta. Tänä vuonna aiheena oli "community", eli esitysten oli tarkoitus koskettaa oman yhteisön eri terveysongelmia opettavaisella tavalla nuorilta nuorille. Jacquin (hän siis näytteli ja ohjasi heidän esityksen woow) ryhmä oli year 10 drama -luokka, ja aiheina heillä oli Albanyn yhteisön eri ongelmat, mm. eläkeläisten asuminen, yksinhuoltajavanhemmuus, nuorten juominen sekä perheen keskeinen väkivalta. Heidän esitys oli Albanyn esikarsinnoissa ihan huippuluokkaa mutta tuolla finaaleissa suuremmat koulut oli panostanu viimevuosien voittorahoilla niin huimasti että GSG:llä ei oikein ollut mahiksia kärkisijoille... Mutta kuitenkin kaikki oli hyvällä mielellä, ja koko ilta oli tosi erityinen.

HOLIDAY ROADTRIP

Miun viimeinen loma alkoi 5.10 sunnuntaina Show and Shine -autoshowlla, jossa oltiin pienen sirkusporukan kanssa esiintymässä kauheassa tuulessa. Meillä oli mahdollisuus ottaa meidän kaikki rigging kamat mukaan, joten pystyttin esittämään ilma-akroa. Sieltä melkeimpä suoraan lähdettiin Tristanin synttäreitä viettämään Palenupiin retkeilyn merkeissä. Maanantaiaamun pienellä rantaseikkailulla nähtiin vajaa 10 valasta meidän rannalla hyppimässä merestä selälleen, mikä oli tietenkin iha uskomatonta tuuria.
Tiistaina käytiin siskojen kanssa Two peoples bayssa, jossa pienen järkytyksen toi keihäsrausku, jonka päälle Cassy melkeen astui...

Torstaina meidän odotettu roadtrip alkoi ajamalla Denmarkin läpi (ja tietty suklaa- ja toffeefactoryjen kautta) Walpoleen, jossa käytiin aika monet rannat tsekkaamassa. Oltiin yötä hostien tutun talossa kolmestaan, ihan Walpolen keskustassa. Tehtiin sitten toiseen kertaa Treetop walk, sekä ajettiin Bridgetowniin aika monta kertaa pysähdellen pikkukylissä eri turistijuttujen takia.
Bridgetownissa yövyttiin hostien ystävien luona heidän "maalaismökissä", mikä oli ihan täydellisellä paikalla joen rannalla kauniiden vihreiden kukkuloiden keskellä. Nähtiin myös rielu 20 villiä emua siellä ajellessa!Illalla hostiskä ja Tristan saapui kanssa tuolle saalle talolle, seuraavan päivän häitä varten. Miut ei kuitenkaan ollu kutsuttu niitten häitten iltaosuuteen, joten menin hostien kanssa vaan siihen kirkkoosuuteen ja sitten miut heitettiin takaisin Beachien talolle.

Sunnuntaina hostiskä ja Tristan lähti takaisin Albanya kohti töihin, ja myö tytöt lähettiin Busseltoniin. Käytiin Busselton Jettylla, ja vaikka kauhean tuulen takia ei päästy käyttämään sitä söpöä junaa niin urheasti käveltiin se kaksi kilometriä loppuun asti vedenalaiselle "tutkimusasemalle" missä oli ikkunat pinnan alle. Turisteilemisen jälkeen päästiin hostäidin veljen kotiin yöksi.

 

 

 

Maanataina vihdoin lähdettiin miun niin kauan odottamaan kylään, eli Margaret Riveriin. Viinitilat, nougatkauppa, suklaakauppa, rannat, luolat ja leipomo oli jopa parempia mitä oisin ikinä voinu kuvitella. Kaiken kaikkiaan päivä oli tosi onnistunut ja väsynein mutta onnellisin mielin päästiin takaisin kotiin jatkamaan loman toista ja viimeistä viikkoa.