YEAR ELEVEN

Viime viikolla maanantaista keskiviikkoon oli meille year 11 oppilaille leiri ensi vuotta varten. Pääosissa meille oli järjestelty saarnona opiskelusta, aikaa pienelle suunnistukselle ja myös Greg Mitchell, joka periaatteessa kertoi meille elämän tärkeimmät opetukset seitsemässä tunnissa. En varmasti ole ainoa joka nautti tuosta puhujasta, koska hän oli ihan tajuttoman hyvä.

Maanantaina oli siis suurin osa tuosta opiskelusaarnapuolesta, sekä tuo suunnistus ryhmissä. Miun ryhmässä oli meidän kolmen vaihtarin (outo tuuri) lisäksi Sophie, Matt, Mason, Patrick ja Hayden. Oltiin ihan tosi hyvä ryhmä, utta kaikesta hauskuudesta huolimatta oltiin viimeisiä haha. Tuona päivänä ei muuten suurempia ohjelmia ollut, kuin että illalla oli vähän yhdessä istumista (Pirate song!) ja katsottiin Castle-elokuva, joka on meidän senior school johtajan lempileffa vaikka onkin ihan tajuttoman tylsä. Ja tietenkin tuon elokuvan jälkeen meille kerrottiin että seuraavana aamuna lähdetään kävelylle 6.15 jotta ollaa pirteitä loppu päivä. Mitä.

Tiistaina oltiin aika väsyneinä kävelemässä, sillä oltiin ehkä valvottu Sophien, Phoeben ja Brittanyn kanssa vähän liian myöhään mutta oh well. Sitten alkoi tuo Greg Mitchellin puhetuokio. Oon jotenkin niin onnellinen että just tää ryhmä ihmisiä sai kuulla niin monta fiksua asiaa, sillä jos totta puhutaan, nää on aika lapsellisia. Luultavasti loppupäivästä monella oli maailma avautunut, mikä ainakin miun mielestä on ihan tajuttoman hyvä tuolta Mitchelilltä. Illalla oli vähän hauskaa ohjelmaa koko porukalle, ja tuokin päivä päättyi tosi hyvään säveleen.
Seuraavana päivänä oli taas vuorossa kävely, jossa muutamat rakot sain miun jalkoihin. Lyhyessä ajassa lähinnä summattiin kaikki meidän oppimat jutut yhteen sekä vähän mietittiin ensi vuotta omissa taloissa. Ja tietenkin yksi ryhmänrakennusleikki... Kaksi rinkiä, jossa ulkorinki siirtyi aina yhden henkilön vasemmalle 10 sekunnin kuluttua. Tarkoitus oli kehua sekä kertoa mikä henkilössä vastapäätä on hienoa ja tottakai mie aloin kyynelehtiä jo luultavasti toisen ihmisen kohdalla. No mikäs siinä lopettaa tuo leiri juuri tuollaiseen positiiviseen hetkeen, jossa tuntui että oltiin kaikki yksi tiivis ryhmä.

Tulin tosi läheiseksi monien miun kavereiden kanssa juuri tuolla leirillä, ja oonkin tosi onnellinen että miulla on vielä kuukausi aikaa viettää mahdollisimman monta hetkeä näitten ihmisten kanssa. Nyt reilusti kuvia torstailta ja perjantailta, kun otin miun kameran vihdoinkin kouluun.

TILL THE END

Tuntuu tosi tyhjältä. Tuntuu että kaikki muut menee ettenpäin joka hetki ja ite seison paikallani katsomassa. Tuntuu ettei miulla ole mitään vaikutusta mihinkään, ettei nää hetket merkitse mitään.

Kuitenkin tiiän että miun vuosi täällä on muuttanut monia asioita. En voi ite sanoa että oisin huomannu muutuneeni, enemmänkin oon huomannu kasvaneeni. Tiiän nyt paremmin mitä haluan, oli se sitten iteltäni, kavereilta, perheeltä tai miun elämältä. Osaan nyt arvostaa mitä miulla on, ja kuinka onnekas ja onnellinen oon. Ymmärrän miten miun arvot on muuttunu ja että nyt osaan arvostaa miulle tärkeämpiä asioita enemmän. Miun ei enää tarvitse huolehtia mitä mut ajattelee tai miten arvostan eri asioita kuin henkilö miun vieressä. Ihmiset ei merkitse loppupeleissä mitään, vaan ne kokemukset ja tunteet mitä heidän kanssa koit.

Noin aloitin kirjottamaan vähän syvällisempää postausta reilu kuukausi sitten, mutta en ikinä saanu sitä oikeen valmiiksi. Koska vaihtarin tunteet on aina yhtä vuoristorataa, voin sanoo tuon väitteen todeksi siltä pohjalta miten miustä nyt tuntuu aivan päin vastoin kuin noissa kolmessa ekassa lauseessa jotka tuonne ylemmäs kirjoitin. Halusinkin nytten valaista miltä nyt tuntuu kontrastina tuohon.

Tuntuu että oon elossa. Tuntuu että elän pikakelauksella parhaita hetkiä miun vuodessa, eikä ne ikinä lopu. Tuntuu että nää hetket merkitsee enemmän kun miun koko elämä Suomessa, että mitä nyt teen, määrittää miut ihmisenä.

Oon saanu ympärilleni ihmisiä jotka oikeasti välittää. Oon kokenu heidän kanssaan uskomattomia hetkiä, nauranu vatsalihakset kipeinä sekä kasvanu. Oon ollu uskomattoman kiusallisissa tilanteissa, ollut sanaton vaan sen takia etten tiedä miten jatkaa keskustelua, sekä vaihtanut kaveriporukkaa keskellä vuoden mikä on näille sekä miulle ennenkuulumatonta. Mutta oon myös selviytyny noista kaikista tapahtumista ja kaikki on vaan johtanut tähän hetkeen, tähän porukkaan jonka kanssa oon nytten. Nää hyväksyy miut just tälläsenä vaikka tietää miun kaikki heikkoudet. Kyllä, oon oppinu omat arvoni paremmin ja sen mitä haluan. Tiiän myös että haluun tälläisiä ihmisiä miun ympärille - sellaisia jotka omalla ilollaan jaksaa kannustaa parempaan. Ja tiiän että nyt miulla on näitä ihmisiä kahdella eri mantereella, kahdessa kodissa.

Ei, miun elämä ei oo täydellistä: saan vieläkin melkeen joka päivä erilaisia kateellisuuskohtauksia muitten vaihtareitten onnelle, miten niillä on paljon kavereita ja miten niitä rakastetaan enemmän kuin miuta. Tällänen alemmuuskompleksi kestää aina sen muutaman sekunnin, kunnes muistan mitä miulla on. Jotkut hetket on pahempia kuin toiset. Toisaalta nää pienet masennushetket ei ole mitään sen rinnalla miltä hyvät hetket tuntuu. Vaikka joskus tuntuu siltä että haluat vaan käpertyä omaan huoneeseen peiton alle itkemään sitä että joku muu saa enemmän huomiota kuin sinä, muutaman minuutin päästä kaikki on taas hyvin ja naurattaa oma hölmöys edes ajatella tuollaisia. Tunteet todellakin heittää vuoristorataa, mutta miulle onneksi alamäet on loivia, ylämäet helppoja ja huipulla ollaan suurimman osan aikaa.


Perjantaina oli viimeinen assembly. Viimeistä kertaa jouduttiin kuuntelemaan Bonnin:in saarnoja opiskelemisesta ja viimeistä kertaa laulettiin kansallislaulu rehtorin kävellessä sisään. Mutta ekaa kertaa koulussa itkin.

Keskiviikkona Mr Bonnin kertoi että tuossa assemblyssa kiitetään meitä kolmea vaihtaria ja meille annettiin tilaisuus kertoa vähän meidän vuodesta ja jos halutaan sanoa jotain muuta seniorikoulun edessä. Torstai-iltana miulla meni reilu kaksi tuntia miun puhetta kirjottaessa, suurimmaksi osaksi sen takia etten nähnyt miun tietokoneen näppäimiä kun itkin kokoajan. Aina kun yritin kirjoittaa vähänkään henkilökohtaista asiaa, silmät tulvi kyynelillä vaan sen takia että tajusin että elän niitä kuuluisia viimeisiä hetkiä. Viimein kun sain kaiken kirjoitettua ja kyyneleet kuivattua, annoin miunt tekstin luettavaksi hostvanhemmille. Kuitenkin heti ekan "Aaaaaw, Saana" -kommentin jälkeen miun silmät oli taas kuin vesiputoukset, ja siinä sitten yhdessä itkettiin ja käytiin läpi miun puhetta.

Seuraavana aamuna miusta ei ollenkaan tuntunu emotionaaliselta, ja ekan Sport & Rec tuplatunnin jälkeen olin ihan varma että en itkisi. Käveltiin vähän myöhässä sisään Nakon kanssa ja erottiin eri porukoihin: mie Phoeben, Sophien, Freyan, Matt:n ja Connorin viereen. Kaikki oli hyvin juuri tuohon kansallislauluun asti, minkä aikana taas tuli tuo "viimeset kerrat" -ajatus mikä tietenkin toi tunteet pintaan. Muuten ennen meidän kiittämistä kaikki meni hyvin, mutta juuri sillä hetkellä kun Bonnin kutsui meidät kolme lavalle sanomaan muutamat sanat, ihan kuin joku tulppa olisi kadonnut ja vesiputous pääsi taas valloilleen ja tällä kertaa se ei loppunut. Käteltiin Mr Marquardtia sekä saatiin Bonninilta lahjat, mutta en ees muista mitä hän kertoi meistä mikkiin. Muistan vaan että Michael puhui meistä ekana, minkä aikana yritin hillitä itseni jotta et olisi täysi raunio oman puheeni kohdalla. Tuo toimikin, olin suhteellisen rauhallinen ehkä ensimmäisen kolmen lauseen aikana, kunnes miun ääni petti ekaa kertaa. Ton jälkeen menin luultavasti pari sanan pätkissä kun en vaan pystynyt jatkamaan. Kun pääsin kohtaan missä kerroin Cohenista ja mitä hauskoja juttuja meille oli tapahtunut, hän nauroi meidän insidevitsille, mikä sai miut jatkamaan. Mainitsin miun kaveriporukan (senkin ehkä kolmessa osassa), ja vihdoin pääsin loppuun. Nakon puhe oli ja meni, hänkin itki hieman kavereidensa kohdalla muttei muuten lähellekkään samoissa mitoissa kuin minä. Lopuksi saatiin vielä aplodit, mentiin istumaan ja lopputunnarin aikana rehtori käveli ulos. Siinä hetkessä se oli ohi.

Phoebe oli miun vieressä istumassa, ja itki melkein yhtä paljon kuin mie. Kun saatiin lupa lähteä, nousin vaan ylös ja aloin halailemaan ihmisiä. Miun ympärille saapui juuri ne tärkeimmät - Cohen, Sophie, Freya, Phoebe, Bella ja jopa Bailey, Riley ja Kyle. En vieläkään lopettanut itkemistä. Käveltiin Cohenin kanssa takaisin Senior schoolille, matkalla selittäen Baileylle mitä mäkkärissä oikein tapahtui ja nauraen. Koko recess meni nauraessa ja itkiessä Phobelle ja Phoeben kanssa. Kaikki meidän porukasta kehui miun puhetta ja miten hekin saivat muutamat kyyneleet esiin. Loppupäivän sainkin kuulla kommentteja puolitutuilta sekä kavereilta miten hyvällä tavalla tunteelliseksi vein tuon koko homman ja miten kaikki tulee kaipaamaan miuta.


Miulla on vielä aikaa. Seuraava viikko on exams, joten toivottavasti nään ihmisiä koulun jälkeen tai mennään keskellä päivää surffaamaan. Viikonloppuna lähdetään Perthiin. Maanantaina on meidän vuosikurssilla orientation camp year 12 varten (=year 11 camp) keskiviikkoon asti. Torstaina ja perjantaina koulua. Perjantaina moctail party. Seuraavana keskiviikkona speech night, joka vastaa Suomen kevätjuhlaa. Sitten se on siinä. Onneksi on joitakin suunnitelmia valmiina lomalle, ja toivottavasti nään mahdollisimman montaa ja mahdollisimman usein ennen joulua, ja tavallaa toivon ettei lähdetä Jurieniin jotta voisin olla kavereitten kanssa. Mutta kaikki muuttuu kumminkin, ja sen kanssa pitää vaan elää. Oon kuitenkin kiitollinen kaikesta mitä nää viimeiset viikon on antanu ja mitä nää tulevat viikot tulee antamaan. En voi sanoa varmuudella onko paras vielä edessä, mutta tiiän ainakin ettei se tule olemaan helppoa.

Cohen, Mason, mie ja Nako meiän vakkaribussissa 013.

ANZAC CENTENARY AND UHM... FINLANDIA?

Aikasemmin alkuvuodesta oli siis 99. Anzac Day (25. huhtikuuta), ja nyt 31.10-2.11 oli Anzac Centenary Weekend. Miulla meni hetken aikaa ennen kuin tajusin miksi alkuvuodesta juhlitaan 99. vuotta ja loppuvuodesta 100. vuotta, mutta näähän juhliikin vähän eri asioita kumpanakin ajankohtana. Tämä mennyt viikonloppu oli siis oikeasti Albanyn juhla, jossa muistetaan niitä sotilaita jotka lähti tasan 100 vuotta sitten ensimmäiseen maailmansotaan Gallipoliin, Turkkiin. Huhtikuussa muistetaan sitä hetkeä kun nuo sotilaat saapuivat Gallipoliin, ja etenkin heitä jotka kuolivat. Kuitenkin, kummatkin päivät on tosi tärkeitä ausseille ja etenkin nyt, kun ensimmäisestä maailmansodasta on se 100 vuotta, näistä Anzac-tapahtumista tehdään tosi iso juttu ainakin meidän pienessä Albanyssa.

Miut oli siis oikeestaan tublabuukattu tuolle viikonloppulle töihin ja samalla esiintymään Southern Edge Arts:in kanssa, mutta tietenkin valitsin $22 tunnilta maksavan kahvilatyön loppuvuoden matkusteluja varten. Meille oli siis muutama kuukausi takaperin annettu kaksi työmahdollisuutta koulun hospitality-opettajan kautta. Koska ollaan year 11 ryhmän kanssa opittu tekemään oikeaa espressokahvia isolla koneella, yksi pariskunta oli ottanut yhteyttä meidän opettajaan ja pyytänyt muutamaa meistä töihin tolle viikonlopulle. Sama tarjous tuli myös Dan Sharpin suunnalta, mutta niinkuin aikaisempi hospitality-kokemus koulun Winter Ball:issa Sharp Infusionin kanssa osoitti, ei oikeen innostuttu siitä.
Meitä oli siis kolme year 11 ja yksi year 12 töissä Bec & Call Coffee:lla tuona viikonloppuna. Itse olin "kokoamassa" noita eri juomia, ja vihdoinkin opin kunnolla tekemään niitä söpöjä kuvia maidolla espresson päälle. Kaiken kaikkiaan miulla oli tosi hauskaa tuolla, ja vaikka lauantaiaamuna olikin ihan tajuton kiire, olin tuolla paljon mielummin tienaamassa reilu $350 kuin esiintymässä.

Albanyssahan on yleensä se reilu 30 000 ihmistä, mutta tuolle viikonlopulle oli ennustettu ainakin tuplasti porukkaa. Kuulemma ei ihan päästy 50 000:een, mutta kuitenkin täällä oli iha riittävästi ihmisiä ainakin miulle. Pääkatu oli suurimman osan viikonloppua täysin suljettu liikenteeltä, ja Pertistä taisi tulla se 42 bussia tänne lainaan auttamaan julkisen liikenteen kanssa, mikä ainakin miulle kerto sen että isoihin ihmismassoihin oli varauduttu aika hyvin!

Torstaina (muilla koulupäivä haha) oli miun eka kokonaine työpäivä Mess Hall:illa Stirling Terracella. Iso pätkä tosta kadusta oli siis muutettu vanhan ajan markkinoiden tyyliseksi. Päivä oli tosi hiljainen, eikä muutenkaan ollut mitään isoja tapahtumia vielä koko yleisölle. Perjantaina alkoi kaikki päätapahtumat tuolla, joten en onneksi itse ollut töissä. Nukuin liian myöhään, eli meni täysin ohi aamun ohjelmat, mutta iltapäivästä mentiin Mess Hall:illa katsomaan GSG:n musiikkiesityksiä, joista yhdessä Jacqui oli. Tuolla meni muutama tunti mm. Jazz ja Pipe Bandin esityksiä katsoessa, mutta aika pikaisesti lähdettiin takaisin kotiin kaikkien ihmisten keskeltä. Illalla mentiin seittemän aikaan koko perheen kanssa (ja lisäksi Tristanin ja Hunnin) Anzac Peace Parkiin katsomaan loppuosa Royal Australian Navy Sunset Ceremonial:ista, ja Princess Royal Harbour Lights, jotka heijastettiin siis meidän oman Sydneyn oopperatalon AEC:n seinille.

Jacquin ja muutaman muun year 10:n kanssa suunnittelema teos yhden kaupan ikkunaan Ancac:n kunniaksi. 

Lauantaina oli siis kaikki tärkeimmät tapahtumat, mm. Troop March, Commemorative Service ja Symbolic Departure of Naval Ships, jotka kaikki missasin töissä. Onneksi kuitenkin meidän kojulle oli ihan muutaman metrin päässä York Streetistä, joten kuultiin kaikki parhaat kohdat tosi hyvin meidän kojulle (kröhömm, etenkin GSG Pipe Band!). Kun vihdoin miun työt loppu ja Jacquin, Cassyn ja Tristanin sirkusesitykset oli saatu päätökseen, päästiin kotiin lepäämään muutamaksi tunniksi ennen Community Concertia. Hostisi oli mennyt jo siinä ennen viittä varaamaan meille paikkoja, ja kun saavuttiin siinä seittemän jälkeen, päästiin suht hyville paikoille nauttimaan hyvästä ilmapiiristä ja etenkin mahtavasta musiikista (mukana kanssa GSG:n oma kuoro!). Mutta kun konsertti oli tulossa päätökseen siinä puoli kymmenen aikaan suuren finaalin alkaessa, tuli aika hiton isona yllätyksenä kun tää GSG:n kuoro yhdessä WASO:n kanssa soitti FINLANDIA-HYMNIN, kylläkin eri sanoilla mutta silti. Toi hetki miten siun vieressä on nauravia ihmisiä, kuuntelet laulua jonka pohjana on hiton Finlandia-hymni ja näät edessäs parhaimpia ystäviäs laulamassa yhden maan parhaista orkestereista kanssa, on aika hiton hienoa.

Sunnuntaina mentiin vaan hostäidin, Cassyn ja Tristanin kanssa katsomaan pientä poppy-kukkien muodostamaa 30 000-kuviota Middleton Beachille. Tuo istutus kuvasi siin niitä 30 000:tta sotilasta jotka lähtivät Albanysta Gallipolia kohti 1914.

CATCH UP

Kaikkia pikkusia juttuja on tapahtunu, joista en oo oikein omia postauksia viittiny väkertää. Tää onkin nyt vaan tällänen kokoomispostaus kaikista erikoisjutuista näitten muutaman kuukauden ajalta.


SYNTTÄRIT

Miun synttärit oli siis tän termin ekana koulupäivänä, joten ekaa kertaa (ja luultavasti viimeistä) miun synttärit oli koulupäivänä. Aamusta heräsin ihan normaalisti, tein miun lounaan ja sitten takasin omaan huoneeseen vaihtumaan koulun uniformiin. Aamupalan jälkeen ja oikeastaan aikana alettiin availla lahjoja. Cassyn (ja Tristanin) lahjana oli 6 pöytälaattaa, jokainen "aussisanoilla" printattuna. Jacqui antoi kaksi kastikepulloa, yhden salted caramel ja toinen pizzoja varten. Hostäitiltä sain ihan tajusöpöt tossut sekä tosi hienon kaulaliinan. Hostisiltä sain kortin, mihin oli liitetty pien vihjaus laskuvarjohypystä kun päästään Jurieniin. Ja koska meillä kesti tossa niin kauan, hostäiti suostui ajamaan meidät koululle bussimatkan sijaan, haha.
Koulussa tosi moni tuli onnittelee, ihan sama tunsiko he miuta vai ei, haha. Muutamassa luokassa jopa laulettiin synttärilaulut.

Illaksi meille oli varattu pöytä meidän lemppariravintolasta Rustlersista, johon mentiin siinä seittemän aikoihin. Sitä ennen kuitenkin Griffitsien perhe kävi meillä pikaisesti toivottamassa miulle hyvät synttärit ja antamassa pienen lahjan. Mut vihdoinkin melkein puoli tuntia myöhässä meidän varausta, päästiin vihdoinkin syömään. Normaalisti tilattiin meiän ruoat, mutta kun ne tuotiin pöytään, miun lautaselle oli kirjoitettu "PALJON ONNEA VAAN" ja suomiliput kummallakin puolella. Toi oli oikeesti niin spesiaalia. Ja viel jälkkärissa miulla oli kaks tähtisädetikkua.


SALI

Meidän läheinen kuntosali Bodycare oli antanut koulun 11 ja 12 vuosikurssilaisille ilmaiset salijäsenyydet loppuvuodeksi. Tottakai mie olin ekojen joukossa tota hakemassa, ja nyt oon tän termin alusta käynyt sen 2-3 kertaa viikossa salilla kiireitten mukaan. Ainoo huono puoli on että toi sali on tosi pieni, jokaista laitetta on vaan yksi ja meitä tulee GSG:ltä aina se vähintään kymmenen tyyppiä kerralla...


CROSS COUNTRY

Tiistaina 5.8 oli kauan pelätty interhouse cross country. Kaikkien kauhutarinoiden mukaan cross country on täyttä tuskaa juostessa 4.5 kilometriä mutkien, esteitten ja mudan seassa. Tänä vuonna sää oli kuitenkin mitä parhain, joten rata oli selkeästi edellisvuosia parempi.
Cross countrya voisi verrata Suomen yläasteen cooperiin, sillä lähes jokainen vihaa sitä. Täällä ihmiset eivät vaan oikein välitä, jos et ole maailman parhain, vaan kannustavat jokaista tasapuolisesti.
Ja tietenkin tämänkin interhouse (taloje välinen) tapahtuman voitti Wilson. Miun talo Mokare tuli tutulle paikalle kolmanneksi lähinnä meidän upean year 10 juoksijoiden ansiosta.
Viikko sitten perjantaina 22.8 GSG:llä järjestettiin national cross country, jossa meidän koulua edusti n.5 oppilasta sekä Sport&Rec opettajani Nick Bew.

LASERSCAPE

Kuten oon täällä aiemminkin maininnut, miun hostvanhemmat omistaa tämän Albanyn ainoan (ja WA:n ensimmäisen) lasertag-yrityksen. Tää tietenkin tarkoittaa että voin ihan mikä viikonloppu tahansa liittyä hostisin seuraan tuomaroimaan peliä tai vain pelaamaan. Aika monet kerrat ite pelaan, jos Griffitsien pojat on paikalla, mutta oon myös muutamat kerrat tuomaroinut lasten pelejä. Laserscape onkin ottanut melkeimpä joka viikonlopusta yhen päivän, mutta en kyllä yhtään valita.


YOH FEST

18. maanantaina Jacquilla oli vuorossa hänen YOH Fest esiintyminen, johon hän oli kirjoittanut ja ohjannut esityksen seniorioppilaille. YOH on lyhenne sanoista Youth On Health, eli tuon festivaalin tarkoituksena oli levittää tietoa nuorten lähinnä henkisistä terveysongelmista. Mukana oli niin tanssiesityksiä ja monologeja, kuin myös isompia näytelmiä. Illan päätteeksi jaettiin monia yksittäisiä palkintoja, joista luultavasti puolet meni GSG:lle ja puolet ASHS:ille.


PESÄPALLO

Meidän Sport & Recreation ryhmällä ei oikein ole mitää tarkkaa opetussuunnitelmaa, joten parin viikon välein vaihdetaan lajia meidän tuplatunneille. Termin alussa aloitettii softball, mikä miulle oli aika hieno juttu oppia. Kun kerroin meidän opettajalle miun pesäpallotaustasta, hän tietenkin heti ehdotti että opettaisin koko luokalle miten tätä Suomen kansallispeliä oikein pelataan. Seuraavalla vapaalla viikolla sitten menin ahkerana oppilaana "piirtämään" kentän rajat koulun ruohoalueelle, ja pikkuhiljaa meidän ryhmä alkoi tajuamaan pelin säännöt ja idean. Ymmärrän tosi hyvin että pesiksen syöttäminen, haavat ja kenttä on tosi erilaisian kuin softballissa tai kriketissä, mutta jo kahden pelikerran jälkeen monet alkoivat oikeasti ymmärtää pesäpalloa

END OF THE FIRST SEMESTER

Long time no see! Viime postauksesta on kulunut ikuisuus ja huhhuh miten paljon mahtavia juttuja on tapahtunut tän kuluneen kuukauden (melkeen kahden..) aikana.


9. kesäkuuta alko meiän vuosikurssin exam week, jolloin miulla oli kokeita vaan matikasta ja enkusta maanantaina ja tiistaina. Kuulemma miun olisi pitänyt mennä normitunneille vielä keskiviikosta perjantaihin, mutta käytettiin sen sijaan arkipäiväaamut hostäidin ja -siskon kanssa esimerkiksi Denmarkin pienessä eläinpuistossa silittäessä koaloita, haha. Kaikilla ylemmän tason (2AB ylöspäin) oppilailla oli siis jokaisesta yli ton tason olevasta aineesta kolmen tunnin pakollinen semesterin loppukoe. Jos haluaa verrata Suomen kokeisiin tai koeviikkoon, nää examit on vähän enemmän virallisempia kuin lukion koeviikon kokeet mutta ei ihan yhtä virallisia kuin ylioppilaskokeet. Enemmän ehkä ylioppilaskokeet Aussien rennolla hälläväliä-asenteella.

Enkun exam koostui siis kahdesta lyhyestä esseevastauksesta sekä kahdesta täyspitkästä esseestä. Voitte vaan kuvitella kuin hukassa/paniikissa/hälläväliä-asenteella tein noi, kun en ees uskonu että voisin kolmessa tunnissa saada yhtä hyvää esseetä aikaiseksi, haha. Sain kuitenkin jokaiseen kohtaa jotai kirjoitettua, joten ehkä voin olla edes siinä mielessä tyytyväinen itteeni.

Matikassa meillä oli kaksiosainen exam, josta eka osa kesti sen ekan tunnin. Toiseen osaan sai sitten ottaa esille oman laskimen sekä yhden A4 paperin täynnä omia kirjoituksia, kaavoja yms. Periaatteessa ei siis tarvitse opiskella mitään muuta kuin kirjoittaa oman lunttilapun kun siinä samalla kertaa kaikki käydyt asiat, haha.

Tulokset saatiin seuraavalla viikolla (ottakaa oppia Suomen lukiot), ja enkusta pääsin just ja just läpi 56%:lla (meidän luokan 2. paras, wut. Lisäksi koko luokasta yli 50% saaneita oli 10, joista 2 oli vaihtareita jee), mutta matikasta tuli ihan kivat 87% joilla mentiin sitten koko koulun kärkeen 2CD-tasolla jee. 4.7 assemblyssa jaettiin semesterin parhaiten suoriutuneet stipendeillä (ilman rahaa, mur.), josta ite nappasin juuri ton matikka 2CD -stipendin ja vielä visual arts 1AB -stipendin, mikä ei tullu kyllä kenellekkään yllätyksenä meidän opettajan puolueellisuuden takia...

Perjantaina heti miun kaverin Natashan viimeisen examin jälkeen lähdettiin länteen päin Robb:ien maatilalle viikonlopuksi. Aluksi suunnitelmissa oli mennä pienellä kaveriporukalla sinne pitkäksi viikonlopuksi, mutta suunnitelmat muuttui, joten oltiin siellä kolmestaan Natashan ja hänen äitinsä kanssa. En ottanu kuitenkaan yhtään kuvia tuolta, joten toivottavasti pääsen sinne vielä toisen kerran tän vuoden aikana. Anyway, viikonloppu kului utella ympäri farmia ajellessa (istuttiin katolla ja nautittiin maisemista), lampaita syöttäessä, hevosia taluttaessa ja rikkaruohoja poltellessa. Kirjaimellisesti poltettiin sellanen 100x100m alue, minkä spinnifex oli vallannut. Maanantaiaamuna lähdettiin sitten suoraan kouluun, mikä meni meillä vähän tuskaisesti univelkojen takia, haha. Mutta oli hauskaa enkä todellakaan kadu että menin!

Seuraava kiinnostava juttu tuli seuraavana lauantaina, jolloin oli Urban Downhill pyöräilykisat täällä Albanyssa ja hostien muutamat serkut tuli meille yöksi. Ite olin lauantai-iltana/yönä koululla kahdeksan tuntia hospitaity-ryhmän kanssa tarjoilemassa Foundation Ball -tapahtumassa. Koulu siis täytti 15 vuotta ja siksi järjestettiin tollanen tilaisuus kaikille perustajaihmisille. Ei mitenkään ihmeellinen ilta, mutta oli ihan kiva saada se $10 lahjakortti Dome:en!

Viimeinen kunnollinen kouluviikko meni ihan normitunnelmissa. 25.6 sunnuntaina alkoi reilulle sadalle meidän koulun urheilueliitille Country Week, johon päästiin Nakon, toisen vaihtaritytön Japanista, kanssa mukaan ottamaa kuvia. Selitän ton Country Week -konseptin tulevassa postauksessa kuvien kera, kun koulu päätti olla jälleen hyvin epäorganisoitunut ja joutui ottamaan miun henkilökohtasen muistikortin koko loman ajaksi, koska "koulun mediavastaava tarvitsee kuvat heti". Voitte vaan kuvitella kuinka miulla kiehu lähteä kahden viikon lomalle vaan 16GB muistikortilla. Ja toiseksi tulee vielä paljon juttua meidän perheen reissulta Marble Bariin!

Mutta muuten nauttikaa vielä kesälomasta ja kaikesta lämmöstä mitä siellä on! Itellä vielä tää viikonloppu lomaa jäljellä ja sitten alkaa toiseksi viimeinen jakso täällä, hui.

Loppuun vielä kuvat 11.6 eläinpuistoreissulta!

"oh my dear lord dat eucalyptus."

btw, +5.